Tositarinoita Halloween edition: Ääni usvassa
Ystäväni perheellä oli ihana järvenrantamökki kaukana asutuksesta. Kävimme siellä usein jo lapsina, mutta aikuistuminen toi mökkeilyyn uuden ulottuvuuden. Näimme poikaystäviä, vietimme juhannusta, kokoonnuimme kaveriporukalla juhlimaan. Uimme, soutelimme, kalastimme.
Vaikka tietä pitkin mökille oli matkaa monta kilometriä, metsän läpi risteileviä metsäteitä pitkin sinne käveli nopeasti. Metsä oli molemmille tuttu. Karhuja oli paljon, susikantakin kasvamaan päin, mutta minulle kaikkein pelottavin asia olivat hirvet, koska niitä metsässä näki usein ja tiesin, että etenkin vasojensa kanssa kulkiessaan ne saattoivat olla jopa hengenvaarallisia.
Eräilyyn tottuneena en kuitenkaan koskaan pelännyt metsään menemistä. Eläin kuin eläin kyllä väistäisi ajoissa, kunhan pitäisin kulkiessa ääntä. Noilta ajoilta minulle jäikin tavaksi hoilata Täti Moonikaa korpivaelluksilla. Sen jälkeen, kun jo toistamiseen yllätin karhun marjametsällä, opin laulamaan kilpaa lintujen kanssa.
Muistan olleeni parikymppinen. Asuin silloin jo kaupungissa, mutta olin tullut viikonloppuvierailulle äitini ja tämän puolison luokse. Takana oli kuuma kesä ja ilmojen viilennyttyä elokuun alkupuoliskolla päätettiin viettää mökillä kesän päättäjäiset. Tällä kertaa ihan vain kahdestaan.
Pakkasin laukun ja suuntasin metsään. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Ilma oli lähes tuuleton ja muistan elävästi, kuinka vahvasti kanerva tuoksui. Luonto kaipasi sadetta. Ehdittyäni kauemmas asutuksesta, aloin tuttuun tapaan lauleskella ja koputella kepeillä puunrunkoja ilmoittaakseni eläimille, että ihmiskammoisten kannattaa väistää.
Kun saavuin hakkuuaukean laitaan, olin aivan varma, että kuulin jotain. Pysähdyin kuin seinään, koska elleivät korvani aivan pettäneet, ääni ei kuulunut eläimelle. Odotin hetken, mutta kuulin vain vaimeaa kahinaa tuulenvireen leyhytellessä haavanoksia. Missään ei näkynyt liikettä.
Yritin jatkaa matkaa, mutta heti kun avasin suuni valmiina kajauttamaan ilmoille säkeistön Täti Moonikan heiluvasta hatusta, ääni kuului taas. Nyt se tuli lähempää ja sai minut pelästymään. Jostain maitohorsmien ja koivunvesojen keskeltä kuului aivan selvä ”hooii!”. Ääni kuului miehelle, mutta se tuli maatasolta. Aivan kuin huutaja olisi ryöminyt vatsallaan minua kohti.
”Onko siellä joku?” huusin, mutta yritykseni kuulostaa rohkealta kuoli heti alkuunsa äänen värähtäessä. Kukaan ei vastannut, joten jatkoin sydän hakaten matkaa. Kävellen, koska en kehdannut sännätä juoksuun. Jos siellä olisikin ollut joku tuttu, pelkuruuteni olisi kiertänyt kahvipöytien hupina vuosikausia eteenpäin. Pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat toisensa. Mutta vaikka ääntä ei enää kuulunut, jokin metsäaukeassa häiritsi silmää. Kaikki ei ollut niin kuin piti. Vasta tovin käveltyäni tajusin katselevani varsin erikoista ilmiötä:
Iltapäivä oli pitkällä, ilma oli lämmin ja aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta silti aukean yllä leijui valkoinen usva. Se leijui matalalla, ei yltänyt edes horsmien yläpuolelle. Se oli niin nurinkurinen luonnonilmiö, että sananmukaisesti piti hieraista silmiä ja katsoa uudelleen. Sen tehtyäni alkoi tapahtua.
Näin tumman hahmon, ehkä ahmankorkuisen ja -pituisen, joka liikkui usvan keskellä. En nähnyt sen ääriviivoja, näin vain nopean häivähdyksen, kun se sinkosi hirmuista vauhtia ensin siihen suuntaan, mistä olin tullut, ja kohta takaisin siihen suuntaan, johon olin menossa. En ollut ikinä nähnyt minkään eläimen liikkuvan niin nopeasti, mutta eläinhän se varmasti oli, koska ihminen ei takuulla etene ryömien sellaista vauhtia!
Tässä vaiheessa paniikki otti vallan. Ryntäsin juoksuun ja taakseni katsomatta juoksin viimeisen puoli kilometriä niin lujaa kuin pystyin! Mökillä olin hiestä märkä ja huohotin kuin keuhkotautinen, mutta ystäväni näkeminen sai minut rauhoittumaan. Pakottauduin järkeilemään, että koko juttu oli kuvitelmaa. Tumma hahmo oli oman silmäni liikettä. Mutta tämä oli sellaista kuvitelmaa, josta ei kannattanut puhua ystävälleni. Ystäväni oli herkkä sielu ja pelästyi helposti. Mökki-ilta olisi pilalla, jos menisin höpöttämään hulluja usvasta ja oudoista olennoista.
Niin kauan, kun pysyimme sisällä, meillä oli hauskaa ja olin rentoutunut, mutta en päässyt irti tunteesta, että jokin oli seurannut minua metsästä mökin pihaan. Vaikka oloni oli turvallinen sisätiloissa, jännitin koko ajan, milloin ystäväni ehdottaisi yösoutua tai kävelyretkeä muutaman kymmenen metrin päässä sijaitseville kallioille, joilla tykkäsimme istua iltaa ja katsella tähtiä.
Illan hämärtyessä se hetki lopulta koitti. Siihen mennessä olin juonut muutaman lonkeron ja alkoholi oli jo luonut harhan kaikkivoipaisuudesta, siispä suostuin mukisematta. Pakkasimme eväät ja juomat kylmäkassiin ja kävelimme pitkin mäntyjen valtaaman tontin läpi mutkittelevaa polkua rantakallioille.
Aurinko oli laskenut, mutta oli yhä melko valoisaa. Vaikka välillä jopa hiprakan läpi pystyin aistimaan, että meitä tarkkailtiin – alhaalta, maan tasolta – pystyin sulkemaan tunteen tietoisuuden ulkopuolelle ainakin tunniksi tai pariksi. Se oli vähän kuin kipua enteilevä paineen tunne alaselässä. Jokin katseli minua niin tiiviisti, että tunsin sen fyysisenä painona lonkan tietämillä.
Sitten vaistoni heräsivät. Se tapahtui aivan yllättäen. Aivan kuin joku olisi ravistellut minut tokkurasta täyden tietoisuuden tilaan. Yhtäkkiä vain tajusin, että nyt on hätä.
Hiljenin. Tunsin, kuinka kasvoni valahtivat kalpeiksi. Katsoin henkeä pidättäen ystävääni ja sillä hetkellä, kun hän vastasi katseeseeni, hän tajusi sen myös. Tavallaan tunsin äänen ennen kuin pystyin korvin erottamaan sitä. Vaimea huokaus ja matala miehen ääni, joka huusi: ”hoooiii!”. Takanamme pimeässä metsässä erottui vain matalalla leijuva usvajuova, jonka rikkoi yötä tummempi häivähdys.
Emme miettineet mitään, ryntäsimme vain kalliolta alas ja lähdimme peräkanaa kahlaamaan rantavedessä kohti mökkiä. Minä huohotin kauhusta. Ystäväni raahautui perässä repien neulepaitani hihaa ja hoki värisevällä äänellä ”älä juokse, älä juokse!”. Hän pelkäsi kuollakseen, että jätän hänet sinne. Menimme sisään mökkiin, lukitsimme ovet ja suljimme ikkunaverhot. Soitimme yhteiselle ystävällemme, joka tuli hakemaan meidät pois.
En vielä tähän päivään mennessä ole keksinyt, mitä meille silloin tapahtui. Metsästä ei ole kerrottu minkäänlaisia kauhujuttuja ikinä, emmekä me koskaan tuon jälkeen koettu mitään vastaavaa. Mutta jotain tilanteen kammottavuudesta kertoo se, että vaikka olimme tuohon aikaan yhtä läheisiä kuin sisarukset parhaimmillaan, emme koskaan uskaltaneet kerrata tapahtumia edes toisillemme. Aivan kuin tapahtumasta puhuminen olisi voinut houkutella olennon uudestaan peräämme.