Paras ystäväni on mies. Hän on sisäsyntyinen optimisti. Sisäinen luottamus siihen, että asiat tapahtuvat ja sujuvat niin kuin ennalta on ajateltu, näkyy kaikessa mitä hän tekee ja sanoo. Siis todellakin ajateltu. Hän ei välttämättä ole tehnyt mitään asian eteen, hän vain luottaa, että auton saa vuokralle ja kantoapu tulee paikalle ja päivän työ saadaan valmiiksi kahdessa tunnissa – jos tässä esimerkkinä toimii vaikka uuteen asuntoon muuttaminen.

Ystäväni mielestä stressaan aivan suotta, kun valmistelen tulevaa jo viikkoa ennen ja olen hermokimppu seitsemän päivää putkeen. Mutta jos vain luotan ystäväni optimismiin, stressi räjähtää kasvoille siinä vaiheessa, kun asioille ei enää mahda mitään. Ei ole aikaa etsiä vaihtoehtoa, koska on eletty pelkän vakuudettoman toivon varassa viimeiseen hetkeen asti. Ja valitettavan usein ystäväni projektit ovat vähällä kaatua tuohon miehille tyypilliseen, tavallaan ihailtavaan – suorastaan kadehdittavaan – yltiöoptimismiin.

Ajatelkaa, millaista on tupsahtaa siihen tilanteeseen, kun kaikki hommat kusee ennakoinnin puutteesta ja ystäväni on jo siinä mielentilassa, että antaa olla, ei tästä mitään tule, heitetään kirves kaivoon ja sukelletaan itse perässä.

Mutta kuinka minä toivonkaan, että saisin ripauksen tuollaista elämänasennetta! Miksi se on meille naisille niin vaikeaa luottaa prosessiin, antaa asioiden edetä omalla painollaan ja päästää irti? Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina. Nyt se on erityisen ajankohtaista, kun pitäisi antaa esikoiselle vapaus rakentaa itse omaa elämäänsä. Miten ihminen, joka on aina varautunut pahimpaan, voi päästää irti painostavasta jännityksestä ja selviytymisstressistä?

Olen elänyt poterossa koko äitiysaikani. Nyt, kun pitäisi kammeta itsensä ylös ja suoristautua, selkä ei enää oikenekaan. Tuntuu, että pää paisuu kuin pullataikina, kun kaikki tämä 18 vuoden aikana kerätty hermopaine etsii raolleen jätettyä ilma-aukkoa tai vartioimatta jätettyä ovea, josta purkautua vapauteen. Tällaisina hetkinä äidit varmaan hurahtavat henkioppaisiin, astrologiaan tai liittyvät kirkkokuoroon. Tämä on se haavoittuvuuden hetki, jossa aika ja avaruus tarttuu raajoista ja alkaa kiskoa neljään eri suuntaan, koska ympäröivä todellisuus livahtaa poteroituneen naisen sulkeutuneeseen alitajuntaan.

Haluaisin löytää sisältäni optimismin lähteen, mutten tiedä mistä sellaisen voi löytää. En ole koskaan tuntenut itseäni huolettomaksi. En usko, että edes lapsuudessani oli montaa huoletonta hetkeä.