Tänään oli töissä kelivaroitus: jos taivaalta sataa kaatamalla räntää, töihin ei tarvitse tulla, koska päivän suunnitelmat valuvat huonon ilman vuoksi tyhjiin. Sääennuste näytti kamalaa keliä koko päivälle, mutta tutkakuva paljasti viime hetkellä, että saderintama väistää meidät kivenheittämän päästä. Luotin tutkaan ja lähdin töihin.

Töissä on harvoin kurjaa. Näiden noin 10 työvuoden jälkeen muistan vain kaksi sellaista päivää, että teki mieli lähteä kotiin kesken kaiken vain, koska töissä tuli niin huono fiilis. Tänään oli poikkeuksellisen mukavaa. En tiedä miksi, kaikki vain tuntui hauskalta ja kevyeltä ja sellaiset sosiaaliset tilanteet, joissa yleensä väsähdän, antoivatkin tänään vain lisäbuustia.

Tämä tarkoittaa yleensä sitä, että kohta tapahtuu jotain kamalaa.

Olen huomannut elämässäni sellaisen kaavan, että erityisen mukavia hetkiä seuraa joku katastrofi, joka vetää mielen matalaksi ja tukahduttaa kivat tunnelmat kuin rikkaruohomyrkky voikukannuput. Tämä tuhon kaava saa minut odottamaan jo ennalta seuraavaa vastoinkäymistä. En ole negatiivinen ihminen. En ole edes pessimisti. Mutta tunnen sen ikävän jomotuksen ilon taustalla. Odotuksen. Sitten säpsähdän puhelinsoittoja, kuuntelen kauhunsekaisin tuntein postiluukun kolahduksia, kalpenen ovikellon soidessa. Vatsanpohjassa humahtaa ikävästi.

Nautin toki onnen hetkistä täydestä sydämestä, mutta en voi päästää itseäni euforiaan, koska sieltä romahtaa alas niin kovaa, etten usko mielenterveyteni sitä kestävän. Onko muilla tällaista ongelmaa?