Jos puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, niin kyllähän se lapsuus oli traumaattinen ajanjakso, ja vaikka siitä kuinka olisi päässyt yli, se jatkaa silti kummittelua näin aikuisiälläkin. Ei enää niin räikeästi kuin nuoruudessa. Ei ole vihaa ja katkeruutta, selvittämättömistä traumoista johtuvaa raivoa ja aggressiivisuutta, mutta se näkyy ihan jokapäiväisessa arjessa elämänhallinnan vaikeutena.

Sitä ei tasapainoisen, hyvän elämän elänyt voi ymmärtää, miten vaikeita tuikitavalliset asiat voivat olla ihmiselle, joka on elänyt väkivallan ja häpeän ja epävarmuuden keskellä koko lapsuutensa. Eikä tämä ole mitään uhriutumista. Tämä on vain kylmä fakta. Sitä voi yrittää ymmärtää, mutta ei sitä täysin ymmärrä, ellei ole itse elänyt sellaista elämänpolkua.

Esimerkiksi jos joutuu taloudellisiin ongelmiin, häpeä on paljon suurempi niillä, jotka on lapsesta asti opetettu sulkeutumaan, salaamaan, ja rankaisemaan itseään pienimmästäkin säröstä ja heikkoudesta. Se nostaa valtavasti kynnystä hakea apua tai edes puhua ongelmista. Siksi me jäämme vaikeuksien kanssa yksin. Valvomme yöt, murehdimme päivät, ja tunnemme syyllisyyttä siitäkin, että on paha olla. Meillä on paha olla, koska munasimme. Olemme ansainneet pahan olomme. Muiden ei pitäisi kärsiä siitä. Olemme paskoja äitejä ja isejä, koska ei ole rahaa, eikä henkisiä voimavaroja. Emme huolehdi itsestämmekään tarpeeksi, koska stressaa ja masentaa, ja sitten rupsahdamme ja tunnemme syyllisyyttä siitäkin. Kuinka saatoin päästää itseni tähän kuntoon!

Sitten on kaikki se, mistä moni tervepäinen saa suorastaan iloa. Siitä, että keittiön tasot ovat tyhjät, tavarat ovat järjestyksessä, kodin yleisilme on siisti. Moni traumataustainen ei yksinkertaisesti pysty siihen. Ei, vaikka elämä olisi muuten kontrollissa, olisi töitä ja perhe ja rullaava arki.

Minäkin joudun kamppailemaan tämän asian kanssa joka päivä. Sitä on tervepäisen ihmisen mahdotonta ymmärtää, miten vaikeaa minulle on asettaa tavarat oikeaan paikkaan ja ottaa roskat lattialta, tai viikata kuivat pyykit kaappiin jättämättä niitä viikoiksi lojumaan oville ja pyykkitelineille. Kuinka joudun jok’ikinen päivä pakottamaan itseni, jotta pyyhkisin tahran heti, enkä vasta viikon päästä hankaussienen kanssa, koska se on jo ehtinyt pinttyä pinnalle sitkeäksi laastiksi. Eikä se ole laiskuutta! En ole laiska ihminen. Jokin näkymätön voima vain vastustaa hanakasti kontrollia. Aivan kuin se olisi voimankäyttöä minua itseäni vastaan.

Miksi? Olen kysynyt sitä mielessäni monta kertaa. Miksi se on niin helvetin vaikeaa?

Ihminen pyrkii luomaan kotiinsa ympäristön, joka kuvastaa omaa sisintä. Koti on vähän kuin sielun peili. Pakonomaisesti demoneitaan vastaan taisteleva voi olla pakonomaisen siisti, kun taas tasapainoinen ihminen luo kodistaan rennon, lämpimän pesän, joka vastaanottaa ja suojelee, läpäisee valoa ja luo varjoa sopivassa suhteessa. Ihminen, jonka sisäinen maailma on kaaoksessa, luo käsilläänkin kaaosta. Sitten hän vihaa myös kotiaan, koska se ei kuvasta sitä millainen hän haluaisi olla, vaan sitä, millainen hän sisäisesti on.