Mitä te teette, kun teillä on aivan kamala päivä? Siis sellainen, että kaikki – siis liioittelematta aivan kaikki – kusee kintuille. Miten te pääsette sellaisen päivän yli nirhaamatta päätänne irti tylsällä leipäveitsellä?

Minulla oli keskiviikkona juuri sellainen päivä. En voi sanoin kuvailla sitä henkistä kuplintaa, joka jatkuvia, kuin liukuhihnalta päälle käyviä vastoinkäymisiä seurasi! Illalla tiesin, etten tule nukkumaan silmänräpäystäkään. Olin kireä kantapäistä päälakeen ja kerta kaikkiaan liian stressaantunut nukkuakseni, vaikka aivot anoivat unta.

Olen aina ajatellut, että jokaisella ihmisellä on joku vakiintunut selviytymistapa. Nuorempana minun selviytymistapani oli juoda pää täyteen ja syödä läjäpäin epäterveellistä ruokaa. Nykyään en enää kestä alkoholia, eikä ruoka anna minulle samanlaista helpotuksen tunnetta kuin BED syömishäiriön pahimpina aikoina. Olin siis aivan uuden ongelman edessä: miten voin helpottaa ylitse vuotavaa pahaa oloa, jos ainoat selviytymismetodini ovat poissa pelistä?

Kävin ostamassa lonkeron. Vain yhden, koska vain yhden pystyn juomaan väsymättä. Odotin, että kuopus meni tyttöystävänsä luo yöksi ja kyläilemään tullut esikoinen lähti kotiinsa. Sitten etsin suoratoistopalvelusta hömppäleffan, korkkasin juoman, ja istuin katsomaan elokuvaa aikomattakaan katsoa sitä loppuun asti. Nyt muuten muistan, mikä elokuva se oli. Se oli se uusi Ghostbusters, jossa oli se poika siitä Stranger Things -sarjasta. Elokuvasta en muista juuri mitään. Leffa pyöri silmien edessä vain, jotta saisin jotain muuta katsottavaa kuin myrkylliset ajatukseni.

Eihän se yhtä hyvää pään nollaamista ollut kuin ryyppääminen aikoinaan tai suruun ahmiminen, mutta seuraavana aamuna oli kyllä parempi olo kuin ryypiskelyiltojen jälkeen. Yksinäisyys. Se hoiti päätä paremmin kuin juoma tai elokuva. Täydellinen yksinäisyys. Kissa niskan takana, nuorempi koira kippuralla jalkopäässä, tyhjä koti.

Eilen käytiin porukalla katsomassa Dyyni II leffateatterissa. Esikoinen oli ihanan positiivinen ja tahtoi kovasti lähteä leffaan, mutta kuopus vilkuili kelloa ja keskittyi enemmän murehtimaan kavereittensa tekemisiä. Vähän harmittaa. Harmittaa esikoisenkin puolesta, koska hän varmasti haluaisi olla enemmän tekemisissä pikkuveljen kanssa, mutta tähän ei saa kunnon kontaktia. Ei uskoisi, että olivat niin läheisiä nuorempina.