Tyhjänpesänsyndrooma? Ei kiitos!

Näen kuusitoistavuotiasta kuopustani noin kolme tuntia päivässä. Ehkä jopa vähemmän. Samassa tilassa emme ole edes tuota kolmea tuntia. Joinakin päivinä näen poikaa vain vilaukselta iltapäivällä ja vilaukselta illalla.

Aamulla nousen aikaisin ja olen lenkillä 1,5-2 tuntia. Sinä aikana poika on ehtinyt herätä, syödä, ja lähteä kouluun. Normaalina arkipäivänä olen töissä ja poika koulussa samoihin aikoihin. Pääsen töistä tuntia ennen kuin koulu loppuu. Kun teini tulee kotiin, olen juuri ehtinyt kotiutua päivälenkiltä ja teen ruokaa. Syötyään poika tekee kotitehtävät ja lähtee kavereiden kanssa ulos. Sen jälkeen näemme seuraavan kerran vasta illalla, kun minä olen jo menossa nukkumaan. Arkisin kotiintuloaika on puoli kymmeneltä. Keskustelemme siis viestein enemmän kuin kasvotusten.

Häiritseekö tämä minua? Ei ollenkaan. Tiedän, että nuori mies on fiksu ja kysyessäni missä hän on menossa, hän kertoo – usein jonkun hassun kuvan kanssa. Mutta kieltämättä tämä tuntuu siltä, että asun jo yksin. Siltä se myös näyttää.

Tuunasin kirjahyllyn ottamatta lainkaan huomioon sitä, mitä mieltä kuopus on vaaleanrosasta värisävystä. Olen hankkimassa pientä keittiönpöytää. Sellaista, jonka ääressä voi ruokailla juuri ja juuri kaksi ihmistä. En edes yritä sisustaa pojan huonetta. Sinne on turha raahata tavaraa, koska on puhunut muuttavansa omilleen heti, kun täyttää kahdeksantoista. Muutto on helpompaa, kun hankkii tavarat vasta muuton jälkeen. Radio soi omalla taajuudellani, kaapista löytyvä ruoka on enemmän ja enemmän vegeä. Toki poikakin syö lihatonta ruokaa, mutta yleensä lihavaihtoehtojen ja kasvisruokien suhde on ollut toisin päin: perheen lihansyöjälle vaihtoehtoja on ollut enemmän kuin minulle. Myös koirien iltakävely, joka yleensä on ollut lapsen vastuulla, on melkein huomaamatta siirtynyt minun kontoilleni.

Koomista kyllä, näen omaan asuntoonsa muuttanutta esikoista enemmän kuin kuopusta, joka asuu vielä kotona.

Eikö minua ahdista ajatus siitä, että kohta molemmat lapset elävät omaa elämäänsä? Ei. Ei sitten vähääkään. En ole ollut maailman paras äiti, mutta olen kuitenkin onnistunut siinä, mitä tavoittelinkin: eron hetkellä meillä on ehjät välit ja lapset tuntevat, että olen täällä heitä varten silloinkin, kun asuvat muualla. Tuon nuoremman kohdalla ehdin toki vielä mokata, mutta tällä hetkellä näyttää hyvältä.