Vanhenemisen väistämätön seuraus

Äkkiä laskettuna olen muuttanut elämäni aikana 16 kertaa ja tulen muuttamaan vielä vähintään kerran, todennäköisesti useammin. Osittain tämä lähtemisen tarve ja juurettomuus kertoo ihmisen sisäisestä kaaoksesta ja hädästä, mutta liittyy siihen varmasti jonkinlaista verenperintöäkin. Isän puolelta sukuni on Karjalan evakkoja ja paikallaan pysymisen vaikeus näkyi vahvasti isäni elämässä. Emme ole aikoihin pitäneet yhteyttä. Hän ei ollut mukava mies, enkä usko, että koira karvoistaan pääsee, vaikka ulkoisesti siltä näyttäisikin. Mutta kyllä minä tunnistan hänet itsessäni. Pääosin pahassa.

Levottomasta lapsuudesta päällimmäisenä tunteena on mieleen jäänyt jatkuva kireys, häpeä, ja pakokauhu. Olin vankilassa, näkymättömän muurin varjossa. Hymyn ja teeskentelyn, suorien pöytäliinojen ja virkattujen pitsiverhojen, täysien ruokapöytien ja vapaiden leikkien takana kyyryssä kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Ei olisi tarvinnut katsoa kuin hiukan ohi niistä tarkoin kyhätyistä  kulisseista ja koko kauheus olisi levinnyt silmille, mutta ei siihen aikaan kukaan katsonut. Kukaan ei tahtonut nähdä. Emmekä me tahtoneet näyttää.

Ei ihme, että opin karkaamaan ja polttamaan siltoja. Olen polttanut niin monta siltaa, että niiden tuhkaan voisi tukehduttaa kokonaisen maanosan. Eurooppa, Aasia, Afrikka… yhden naisen tuhkassa. Ja kaiken tämän jälkeen jatkan siltojen polttamista, kunnes kaikki sätkii ja potkii ja vetelee viimeisiä henkäyksiään, koska sellainen minä olen. Se on syvintä minua.

Mutta olen muuttunut paljon ja tahdon muuttua lisää. Sisälläni velloo kehittymisen ja oppimisen tarve. Olen saapunut henkisessä kasvussani risteykseen, josta puuttuu tienviitat, mutta ainoa vaihtoehto on valita suunta – vaikka sokkona – sillä nyt on aika päättää millaisen ihmisen kanssa tahdon viettää loppuelämäni. Millaisen minun kanssa tahdon herätä joka aamu tästä eteenpäin.

Olen aina kadehtinut äitini tasapainoisuutta, mutta toisaalta se on myös ajanut minut hulluuden partaalle. Niin kauhealta kuin tämä kuulostaakin, minä jollain tasolla ymmärrän, miksi isä hakkasi äitiä. Ei ole mitään ärsyttävämpää kuin kärsiä itse henkistä tuskaa samalla, kun toinen liitelee Jeesuksen liepeillä rahvaan yläpuolella. Ei äitini ole ylpeä tai koppava, mutta hänellä on kyky ilmaista oikeaa ja väärää sanomatta sanaakaan. Hän on kuin vedenjakaja puhtaan ja likaisen välissä. Ja jos tiedät kuuluvasi likaiseen, äidin seura saa sinut tuntemaan olosi vielä likaisemmaksi. En siis edes tahdo olla niin kuin äitini, mutta tahdon löytää oman tapani tasapainoilla hyvän ja pahan, puhtaan ja likaisen, oikean ja väärän välillä.

Tiedostan, että näiden asioiden miettiminen kuuluu tähän ikään. Menneisyytensä hyväksyminen ja balanssin hakeminen on vanhenemisen väistämätön seuraus.