Vettä vainajalle

Joskus jalat eivät jaksa – niistä irtoaa nahka, taipuu luu. Mutta ihmisen on kuljettava vaikka jaloitta. On otettava tukea olkapäillä, keinuttava alavatsan pyöreällä kummulla – jos ei maalla niin vetten päällä, koska pysähtyä ei saa, ei hengittää pinnallisin vedoin. Se on kuolemaksi.

Minun hautani ei ole kuoppa, ei uurna, ei köytetty ruho seipään nokassa. Hautani on jalaton keho, joka ei kanna. Suu, joka väsyi sanomaan kyllä. Selkä, joka työpäivän jälkeen suoristuu sohvalle nousematta enää. Sormet, jotka puristuvat vastarintaan, jotta ei tarvitsisi tehdä.

Kun makaan siinä, silmät auki, keuhkot kiinni, olen kuolleempi kuin kuollut. Virtaava vereni vierastaa elämää. Ei tunne sydäntä, joka sitä pumppaa. Mutta jano kuivattaa huulet, saa ne kaipaamaan sadetta. Älkää unohtako minua. En ole poissa vielä. Soittakaa rumpuja, kutsukaa parantaja, kantakaa vainajalle vettä.