Viruksen kourissa

Olen sairastanut viikon. Minä, joka en sairasta juuri koskaan, sairastuin nyt niin pahasti, että jouduin pahimmassa vaiheessa vakavasti harkitsemaan terveyskeskukseen menoa, koska hengittäminen oli niin vaikeaa. Tänään on ensimmäinen yritys palata takaisin töihin. Tai kyllähän minä jo kertaalleen kävin kaupungilla viikonloppuna, mutta edes kauppareissu ei luonnistunut. Minun piti kysyä henkilökunnalta, onko heillä hyllystä puuttuvaa tuotetta, eikä keskustelu onnistunut yskimisen vuoksi ollenkaan.

Vuoteenomana makoilu on raivostuttavaa. En ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. Edes lukeminen ei ole huvittanut. Koirat olen sisukkaasti käyttänyt kurjimmassakin vaiheessa, vaikka se on ollut todella tuskallista, mutta kaiken muun ajan olen vain loikonut sängyssä ja tilannut ruuat Woltin kautta, koska en ole uskaltanut kantaa tappovirustani lähikauppaan. Kauppaan on matkaa 200 metriä. Mahtoi siinä Wolt-kuski ajatella, että onpas muija patalaiska loinen, kun ei jaksa tuon vertaa persettään penkistä nostaa.

Olen sitä sukupolvea (46v.), joka vielä kasvatettiin arvostamaan itseään työn kautta. Mitä enemmän teit töitä, sitä arvokkaampi ihmisenä olit. En ole päässyt tästä ajatuksesta kokonaan vieläkään, vaikka oma ideologiani on se, ettei oikeastaan ole merkitystä mitä teet tai jätät tekemättä, koska me kaikki syödään, juodaan, ja paskotaan, kunnes kuolema meidät korjaa. Ihmiskunta ei takuulla tuota iloa kenellekään. Aivan sama, onko keisari, alamainen vai orja, jokainen meistä on tässä universumissa yhtä tyhjänpäiväinen olento.

Joka tapauksessa, tekemättömyys oli koettelemus, enkä voinut edes ottaa sitä henkisen kasvun jaksona, koska oli fyysisesti koko ajan niin paha olla, ettei siinä kovin syvällisiä ajatuksia jaksanut viljellä. Mutta nyt olen jälleen voimissani pientä köhää ja nuhaa lukuunottamatta. Kyllä se tästä sutjaantuu.