Ystävyyden raunioilla
Kuopuksen peruskoulu on tavallaan nyt lusittu. Sanon tavallaan, koska sai ehdot matikasta ja joutuu vielä ehtolaiskuulusteluun kesäkuun alussa.
Miten ihminen voi lusmuta tunnilla niin pahasti, että saa nelosen todistukseen, sitä en ymmärrä. Minulla on aivan olematon matikkapää, en peruskoulun aikana opetellut edes kertotauluja, koska matikka ei kiinnostanut yhtään. Suurimman osan opiskeluajasta rustasin runoja vihkon takakanteen. Silti pääsin läpi. Ei siellä tunnilla oikeasti tarvitse muuta kuin istua hiljaa ja kuunnella sen verran, että oppii jokaisesta opiskeltavasta alueesta osan. Silläkin pääsee läpi. Mutta ei, kuopukselle kaverit olivat tärkeämpiä kuin opiskelu. Siksi kieltäydyin järjestämästä pojalle päättäreitä. Oppiipahan ainakin, että juhlat saa tehdystä työstä, ei keskeneräisestä.
Vieläkin lämmittää muisto peruskoulun matematiikanopettajasta, joka näki, ettei minusta ole laskijaksi, siispä hän vitosia ja kutosia antaessaan kehui koepaperin taakse kirjoittamiani runoja ja tentatessaan oppilas oppilaalta hankalampia laskuja, hän vähän kuin huomaamatta hyppäsi minun pulpettini yli. Olisi tärkeää, että kannustetaan suoriutumaan paremmin niissä tehtävissä, joihin oppilaalla on kykyjä sen sijaan, että painostetaan suoriutumaan samalle tasolle muiden kanssa jossain sellaisessa, johon oppilas ei kerta kaikkiaan pysty. Entinen matematiikanopettajani, Panu, oivalsi tämän. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Mutta olen silti sitä mieltä, että peruskoulun matematiikasta suoriutuu kyllä huonollakin matikkapäällä, jos aidosti yrittää. Pitää vain tehdä hyvin se, minkä kykenee oppimaan, niin kyllä niistä kokeista vähintään viitosen saa.
Kummallakaan pojistani ei ollut mitenkään helppoa peruskoulussa. Esikoinen kävi 1.-9. luokan erityiskoulussa, koska Aspergerin oireyhtymään liittyvät neurologiset ja sosiaaliset vaikeudet estivät normaalin koulunkäynnin. Hän vihasi sitä, koska kolmannella luokalla joutui erilleen parhaasta ystävästään ja olikin tosi yksinäinen koko kouluajan. Luokka oli kamalan levoton ja äänekäs, eikä rauhallinen poikani sopinut sinne lainkaan. Kuopus joutui 3.-5. luokalla niin rajun koulukiusaamisen kohteeksi, että sitä selvitettiin jopa poliisin voimin. Lopulta muutettiin ja vaihdettiin koulua, jotta poika saisi opiskella rauhassa. Sen jälkeen kiusaaminen loppui, mutta pojan koulunkäynti kärsi siitä, että niitä kavereita alkoi olla jo liiankin paljon. En siis voi sanoa, että tulisi ikävä kouluaikoja, päinvastoin.
Seuraava etappi on päästä eroon kuopuksen isästä. Tulen hyvin toimeen esikoisen isän kanssa. Voisi jopa sanoa, että olemme ystäviä. Olimme ystäviä myös kuopuksen isän kanssa ennen kuin tämä meni (nyt jo loppuneen) parisuhteen myötä aivan sekaisin ja otti elämäntehtäväkseen vaikeuttaa ja jarruttaa kaikkea, mitä suinkin voi. Sen jälkeen olen vain odottanut kuin kuuta nousevaa sitä aikaa, kun pääsen lopullisesti vapaaksi, eikä tarvitse enää säätää mitään sen miehen kanssa. Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että harmittaa, koska olisimme voineet pysyä ystävinä ja olla ystäviä loppu elämämme. Vaikka parisuhteessa epäonnistuimme täysin, meillä oli kuitenkin sellaisia piirteitä, jotka tavallaan imartelivat toinen toisiaan.
Kuopuksen isä oli kätevä käsistään ja johonkin alkaessaan hän osasi toteuttaa monimutkaisiakin tehtäviä. Minussa puolestaan oli alkuunlaittavaa luovuutta ja pursusin ideoita ja rakastin tehdä asioita yhtälailla käsillä kuin päälläni. Ex oli parhaina vuosinaan juuri sellainen ihminen, josta oli helppo pitää: maanläheinen ja arjessa järkevä. Sellainen, jonka kanssa pystyi tapailla ilman ylisuorittamista. Oli hän myös patologinen valehtelija (sanan varsinaisessa merkityksessä), pornoaddikti (yhtään liioittelematta), eikä hänellä ollut minkäänlaista selkärankaa silloin, kun oli kohdattava jotain epämukavaa, mutta vaikka tuollaiset asiat voivat nakertaa parisuhteen perustaa, ne eivät suinkaan ole este ystävyydelle. Eron jälkeenkin kävimme paljon toistemme luona kahvilla ja alkuajoista jäi hyviäkin muistoja.
No, mennyttä ei voi muuttaa ja monesti sillat poltetaan niin perustuksiaan myöten, ettei niitä voi enää jälleenrakentaa. Olen täysin tyytyväinen, kunhan saan tämän nuoremman pojan maailmalle ja voin keskittyä omaan elämääni.
Rakastan tätä näkymää keittiön ikkunasta. Pääskyset lentävät ja kaikkialla on vihreää ja kaunista. Meillä on puita myös olohuoneen puolella. Voin jo kuvitella, miten kauniilta kaikki näyttää ruska-aikaan ja miten ihana tuoksu leviää sisälle aina, kun sataa. Tulisipa sade!