Stahrit ja kuu

Jos Tolstoi on kuin elämä, Fitzgerald on se amerikkalaisen unelman ilta, jossa kaikki on vielä selkeää, teräväreunaista ja valituissa pastellin sävyissä.  Sitten tuoksut alkavat tummumaan, uni vaihtuu toiseksi, punainen aurinko viipyilee fasadeissa ja yksityiset ja yhteiskunnalliset hintalaput liukuvat näkyviin verkkaan pitenevissä varjoissa.

Olen pitänyt kesälukemisena F. Scott Fitzgeraldin Hollywoodin kulta-ajan lopusta kertovaa Viimeistä ruhtinasta (Last Tycoon/Love of the Last Tycoon) joka julkaistiin keskeneräisenä, sujuvasti lukukelpoisena kirjailijan kuoltua.  Tarinan henkilöiden nimet pistivät ensimmäisenä silmään.           Tässä muutamia:

• Monroe Stahr – ”Viimeinen ruhtinas”, tuottaja, enigma, ikoni ja suljetun elokuvamaailman luottomies koskien tuotantojärjestelyjä, makutuomarointia ja henkilökohtaisia kysymyksiä.                             Ajanjakson lopun henkilöitymä.

• Mort Fleishacker – yhtiön lakimies. (henk. koht. lemppari)

• Red Ridingwood – heikkotahtoinen ohjaaja.

• Wylie White – kirjailija, Cecilian kakkosvalinta lyhyessä jonossa, jossa Stahr ei oikeastaan ole.

Nimiin liittyvä huvitus jatkuu ja risteilee Fitzgeraldin kanssa Matthew Weinerin Mad Men:issa, jonka ajaton banaali arki ja epätarina kulkee niin unenomaisena ja uskottavana, että parhaiden hahmojen olemassaolo näyttelijöinä tässä maailmassa ei pilkahda mieleen  kunnes erään Gatsbyssa lausutun luettelon johteesta keksin hakea mehua ja crew/cast-listan.

Betty Draper käyttää täällä nimeä January Jones.

Kultahatussa Fitzgerald tekee luontevasti vanhatestamenttimaisen kahden sivun mittaisen nimilistauksen. Nyt ei listata sukupolvia ja sitä kuka kuninkaista oli herkällä mielellä ja kuka kovetti sydämensä, vaan kerrataan Gatsbyn juhlien vakiovieraita ja näiden plus ykkösiä, kakkosia ja kolmosia, ja tehdään teräviä ja tarpeettomia henkilökohtaisia huomioita.

Kauempaa Long Islandilta tulivat Cheadlet ja O.R.P Schraederin perhe, Stonewall Jackson Abramit Georgian valtiosta, Fishguardit ja Ripley Snellit.  Snell oli siellä kolme päivää ennen kuritushuoneeseen joutumistaan, niin humalassa, että rouva Ulysses Swettin auto ajoi tiellä hänen oikean kätensä yli …

…Olen unohtanut heidän nimensä – Jacqueline, luullakseni, tai sitten Consuela tai Gloria tai Judy tai June, ja heidän sukunimensä olivat soinnukkaita kuukausien tai kukkien nimiä tai sitten kovasointuisempia kapitalistien nimiä –

January Jones.

Eli Betty Draper, joka heittäytyy sohvalle ja katselee ympärilleen esittäen loukkaantunutta kuin pikkutyttö  ja tämän tytär joka matkii äitiään ja on pikkutyttö.  Asetelma toistuu sympaattisissa ja koomisissa äidin ja tyttären keskisissä pienissä peilauskohtauksissa keskipäivän väsyttämässä kodissa.

Tai se Betty joka juna-asemalla asettaa huulilleen savukkeen, ja rajattuun kuvaan ilmestyy miehen ruumiiton käsi puvun hihassa sytyttämään sen. Kättä ei näytetä enempää, mutta ylihuomenna se on sama käsi. Savuke huokaa ja jatkaa kävelyä kuin olisi syttynyt spontaanisti.

Sarjan kuljetus on niin tarkkapiirteistä ja johdonmukaista kirjoitusta, pieniä kamerayllätyksiä, leikkausvitsejä ja tarpeeksi harvoin yltyvää rytmiikkaa ja katsojan ajantajun tahallista hämärtämistä myöten, että jää salaisuudeksi kuinka kuva on voinut säilyä ruudulle sellaisena tuotannon läpi.

Eräs huomionarvoinen seikka on Mad Men:in vieraannuttava vaikutus, joka on voimakkaampi kuin yleensä yhteiskunnan laita-alueiden elämästä ja eksentrikoista kertovassa draamassa. Arjen loputon banaalius on tukahduttavaa ja ihmiset halpamaisia ja heikkoja, mutta rakastettavia.

Michael Haneke näyttää elokuvissaan toivottomuutta ja julmuutta tavalla joka pakottaa katsojan etsimään toivoa ja inhimillisyyttä itse. Weinerin metodi ei ole kovin kaukana.  Hengähdys on kallisarvoisissa yllätyksissä jotka saattavat kestää muutaman sekunnin tai jakson, itseironiassa ja Dostojevskimäisessä loputtomassa rivinvälihuumorissa.

Mad Men:in aikakausi on sinällään merkityksetön: sen tärkein tehtävä on siirtää katsojaa vähän kauemmaksi, jotta tämä näkisi paremmin.

Jaksossa ”The Jet Set” Don matkustaa työmatkalle Los Angelesiin, mutta hyppää hetken mielijohteesta tuntemattoman kyytiin ennen matkan asiakastapaamista, ja ajautuu toiseen todellisuuteen, jossa hänen uudet isäntänsä, itseään mustalaisiksi kutsuva sukujen ja tuttavien omistamilla kiinteistöillä ympäri maailmaa vuoroin asusteleva tiivis ystäväporukka viettää joutilasta elämää Faulkneria lueskellen ja uiden.

Jakson aikana uuden perheen täydellisestä joutilaisuudesta tulee totta, niin että kieltäydyttyään kutsusta jatkaa pitkiä iltapäiviä uima-altaassa seuraavassa maailmankolkassa, Donille paluun jälkeiset perhehuolet, työ, tempo ja tutut kasvot näyttäytyvät hetken vieraampina kuin mikään aiemmin.  Jakso päättyy.

Auringon suunnasta puhaltava merituuli lennätti roisketta rantakivikkoon ja auton päälle. Betoninsekoitin, karkea keltainen puutavara ja sepelirouhe odottivat kuin avoin haava merimaisemassa sunnuntain päättymistä.  He kävelivät etupuolelle, missä isot kivenjärkäleet loivat perustaa tulevalle terassille.

Kathleen tähyili etäämpänä häämöttäviä kukkuloita ja kurtisti hiukan kulmiaan maiseman häikäisevälle karuudelle, ja Stahr näki sen – 

»Ei kannata etsiä mitä täällä ei ole», Stahr sanoi hilpeästi. »Kuvittele seisovasi semmoisen pallon päällä jossa on kartta – pikkupoikana minä aina havittelin semmoista.» 

»Ymmärrän», Kathleen sanoi kotvan kuluttua. »Silloin sitä voi tuntea kuinka maa pyörii, vai mitä?» 

Stahr nyökkäsi. 

»Niin. Muuten kaikki on pelkkää mañanaa – sitä vain odottelee huomista tai kuuta taivaalta.»

 

lastie.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *