Tienpäällinen rauha.
Tänään palasin töihin. Takaisin tunkiolle, josta pakenin kesälaitumille toiveenani löytää sisäinen rauha, jonka kannattelemana jaksaisin aloittaa unelma-ammattini etsinnän tai pahimmassa tapauksessa jatkaa hamsterinpyörässä juoksemista tavallista levollisemmin mielin. Suunnitelma hyvä, lopputulos melkolailla sitä mitä odotinkin.
Kunakin lomaviikkona tuli matkailtua ympäri Suomea, sillä lomalla pitää nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, etenkin nyt, kun ulkomaille reissaaminen on puoliksi pannassa. Kyllähän tällä Suomineidon eestaas ravaamisella saa kerättyä ainakin lentomatkan verran kilometrejä, jonka voi tarpeeksi harhaisena tulkita rentouttavaksi lomareissuksi. Ilmakehäkin kiittää, kun loputtomat rivit identtistä suomalaista metsää hengittää matkailuauton dieselhöyryt vihreään nieluunsa. Itse en vielä pystynyt sortumaan karavaanarin lupsakkaan elämäntapaan. En siitäkään huolimatta, että poikkeusolot tekivät Hymerin etupihalla pallogrillaamisesta ”chic”:iä.
Lomani viimeiset kaksi viikkoa kuluivat tututulla tavalla stressatessani vapauteni vääjäämättömästä lopusta. Taisinpa tehdä parin päivän, reitiltään pitkähkön reissunkin vielä loppuun, jotta voisin kertoa kuinka todella otin lomastani kaiken irti ja opin arvostamaan Suomen pittoreskista maalaismaisemaa. Lopun lähestyessä mieleni ei enää kestänyt luonnollisia rentoutumiskeinoja ja sorruin lieventämään ahdistustani Kallion kuppiloissa nestemäisellä hermomyrkyllä, joka harmillisen usein ”amplifioi”, (mitä hel..? Vasta päivä korporaatiota takana…) vahvistaa ahdistuksen tunnetta entisestään. Hetkellisestä hurmoksesta muutaman päivän kadotukseen. Fiksu lopetus ”lomalle”.
Onnekseni työt jatkuvat etänä, enkä joudu kohtaamaan muita palaajia silmästä silmään. Mikäli tulkitsin oikein, eivät toisetkaan pystyneet täysin verhoamaan paniikkiaan kaikesta Teams-suhinasta huolimatta. Kaikki kyllä vakuuttelivat, kuinka loma teki heille hyvää, eikä pieni sadekaan haitannut kun seassa oli pari aurinkoistakin päivää. Mutta kyllä minä kuulin sen epätoivon ja kauhun näiden sanojen takana, ja kuvittelen heidänkin tunteneen tuon kuristavan puristuksen, jonka Teams soittoääni sai aikaan heidän rinnassaan astuessaan ensimmäiseen vapaudenjälkeiseen ”conffaan”.
Ihminen on onneksi sopeutuvainen eläin. Emmeköhän parin päivän päästä taas unohda haihattelumme ja asemoi itsemme tutuille raiteille. Mäntyjen ja unelmien verhoamat tiet kiertäkööt vapaasti ratamme ympärillä idyllisessä kansanmaisemassa kuin kellertävä, renkailla liitävä kuutio heinäkuisessa sateessa. Kohta voimme taas unelmoida kuukausien päässä häämöttävästä vapaudesta, ja alkaa hiljalleen uskoa, että tämä yksi kuukausi todellakin korvaa kuukausia kestävän haljuuden.