Uusi tuttavuus: Homeland
Katsoin Netflixistä ensimmäisen jakson palkitusta Homeland-sarjasta (suom. Isänmaan puolesta), ja pakko se on myöntää, että heti jäin koukkuun! Vähän ärsyttää myöntyä näin helposti, sillä usein tykkään vastustaa jotain liian hehkutettua, oli kyse sitten sarjasta tai vaatteesta. Sydämeltäni olen kuitenkin laumaeläin ja massan seuraaja, eikä minulla ole mitään ongelmaa myöntää tätä. Tämä postaus on, siis, periaatteessa Homelandin hehkutusta, höystettynä pienellä yhteiskuntakritiikillä, etten ihan pissaliisalta vaikuta.
Huomasin jännääväni tapahtumien mukana jo ihan ensimmäisten minuuttien aikana. Mä oon niin helppo. Näin jälkikäteen ajateltuna asiaan vaikutti kaksi tärkeää seikkaa, itsestäänselvän eli juonen lisäksi. Sarjan pilottijakso aloitettiin suoralla toiminnalla, ja ensimmäinen varsinainen suvaintovaihe koettiin vasta kun kauan kadotettu solttu tapasi jälleen perheensä (aaaawkward). Heti ensi hetkestä lähtien katsojalla on kiire tehdä arviointeja täysin uusista hahmoista ja uusista tilanteista, ja ihan huomaamatta sarjassa on jo sisällä. Toinen tärkeä seikka koukkuuntumisen vauhtiin oli suoraa toimintaa tukeva musiikki, joka saa sydämen tykyttämään ja kädet nousemaan leukaan kiinni. Itselle tästä tehokkaasta musiikin käytöstä tuli mieleen Battlestar Galactica, jossa oli aina tietty oma musiikki jännäpissahousussa-kohdille.
Homelandin jännityselementti toimii hienosti epäilyksen kautta. Kun on katsonut ensimmäisen jakson sarjasta, osaa jo epäillä kaikkea ja jokaista, eikä oikein voi enää tietää hyvää pahasta. Game of Thronesin kaltaiset sarjat saavat epäilemään tavallisia draaman kuvioita, ja voihan olla, että Homelandissa halutaan erota massasta hyvän ja pahan taistelun suhteen; tiedä häntä. Ensimmäinen jakso, siis, keskittyy luomaan epäilystä katsojien perusoletuksiin. Sankari onkin ehkä vakooja, hyvisanalyytikko onkin ehkä pipipää, joku sisäpiiristäkin on ihan varmasti juonessa mukana; vai olisiko se sankari-vakooja ihan oikeasti hyvis, joka vain yritti selviytyä. Yritä siinä sitten tuntea itsesi viisaaksi (kaikkihan näin kuvittelee; ”kyllä minä tämän juonikuvion arvaan”).
Sarjan pääosassa on Claire Danesin näyttelemä Carrie, joka Irak-expertti-CIA-analyytikkona saa pienen tiedonmurun mahdollisesta käännytetystä amerikkalaissotilaasta. Carrien mentorina nähdään Mandy Patinkin, ja sankarisotilaana Damien Lewis. Tämäkin sarja kärsii tietynlaisesta painolastista näyttelijöiden aikaisempien roolisuoritusten takia, sillä minun aivoissani assosiaatio on vuosikymmenen sana. Jostain syystä tässä sarjassa tuo painolasti ei ole niinkään negatiivinen, sillä näiden näyttelijöiden aikaisemmat hahmot ovat olleet kaikki mielestäni hyviä. Claire Danes on tietysti aina My So-Called Life -sarjan Angela, ja tämä tulee elävästi mieleen heti kuullessani Clairen äänen; yhtäkkiä olen taas 13-v. paikallisella nuokkarilla katsomassa sarjaa joka maanantai. Mandy Patinkin tulee aina olemaan Criminal Mindsin Jason Gideon; vaikka parralla onnistutaan hämäämään jonkin verran, ei siitä juoksukävelytyylistä voi erehtyä. Damien Lewis puolestaan on mielessä Life-sarjan takia, joka vaikkakin oli lyhyt, esitteli Lewisin Homelandin kaltaisessa roolissa pitkän vankeuden jälkeisessä yhteiskuntaan sopeutumisessa. Ehkä näiden näyttelijöiden roolisuoritukset toimivat tässä sarjassa juuri sen takia, että näiden hahmojen voi ajatella olevan tietynlaista jatkumoa em. menneisyyden hahmoille.
Carrien hahmoon keskitytään arvatenkin eniten sarjan pilottijaksossa, ja onhan Claire Danes jo voittanut usean palkinnon roolisuorituksestaan tässä sarjassa ja kyseisessä hahmossa. Carrieta kuvaillaan hulluksi, pakkomielteiseksi, älykkääksi, intohimoiseksi, tunteita pakoilevaksi backetcaseksi. Naisten asemaan tv-sarjoissa aikaisemminkin huomiota kiinnittäneenä muutamat asiat pistivät silmään pilottijaksoa katsellessani. Carrie on ainoa pääosien nainen CIA:ssa, ja hänet kuvataan tietään armottomasti raivaavana analyytikkona, joka tietää mitä haluaa. Carrie ei käytä miehistä järkeä, vaan antaa tunteiden viedä itseään. Carrie harrastaa tunteetona seksiä tuntemattomien kanssa ja käyttää selkeästi seksiä edistääkseen uraansa ja ratkaistaakseen ongelmiaan. Kaikki tämä esitetään Carrien kirjaimellisen hulluuden rinnalla tai kautta (kaksisuuntainen mielialahäiriö), ihan kuin annettaisiin ymmärtää, että Carrie on less of a woman seksin, työn ja käytöksensä suhteen. En ihan osaa täysin kirjoittaa ajatuksiani auki tämän asian suhteen, enkä tiedä onko tämä kaikki tarkoituksenmukaista sarjan tekijöiltä, mutta yleisesti ottaen, amerikkalaisissa tv-sarjoissa näkyy hyvinkin selkeästi amerikkalaisen kulttuurin arvot, varsinkin naisen aseman suhteen. [kai tämä nyt riitti aikaisemmin mainitusta yhteiskuntakritiikistä]
Sarjan katsominen lähti ihan avomieheni toimesta [olikohan Morena Baccarinin tisseillä jotain tekemistä asian kanssa], ja kovasti näyttää siltä, että tästä sarjasta kehittyi yhden jakson perusteella uusi parisuhdesuosikki. Aikaisemmin tässä kategoriassa on tutustuttu mm. Bonesiin, Criminal Mindsiin ja BSGhen. Meillä kun on tapana katsoa telkkaria ruokaa syötäessä, ja on vain kätevää, että voi tuijotella samaa sarjaa jakso toisensa perään. Homeland sopii uudeksi koukuttumissarjaksi senkin puolesta, että saan vihdoinkin korkattua tuolla sivupalkissa näkyvän (ja omalletunnolle tasaisin väliajoin v*ttuilevan) ”I will/should watch” -kategorian. Tv-sarjainnostuksestani huolimatta olen aika turvassa spoilaantumisen suhteen tämän sarjan ollessa kyseessä, sillä olen aika onnistuneesti ignoorannut tätä sarjaa koskevat juorut lempparisivustoillani ihan puhtaasti couldn’t-care-less -asenteen takia.
Kaksi kautta olen jäljessä tämän myöhäisherännäisyyteni takia, ja kolmas tuotantokausi sarjasta alkoi Jenkeissä viime viikolla. Tämä uusin kolmas kausi nähdään Maikkarilla alkaen jo parin viikon päästä (14.10. alkaen, klo 22.35 MTV3)! Hämmentävän nopeasti on Maikkari näyttämässä sarjaa. Itse katson sarjaa tällä hetkellä Netflixistä, jossa onkin tarjolla sarjan ensimmäinen kausi. Hirveä hätä tässä tuskin ehtii tulemaan, sillä kausissa on vain 12 jaksoa kussakin (kaapelitvsarja), joten nopeasti pystymme ottamaan Jenkit kiinni esitystahdissa. Yleensä en ihan hirveästi ole salaliittoteorioiden perään, mutta nyt sitten kai olen… vai olenko…
[sanomattakin on selvää, että tämän postauksen kuvia etsiessä spoilaannuin aika hienosti yhden ainoan kuvan ansiosta]