Mihin televisiota tarvitaan?
Äitini kertoi tuossa pari päivää sitten soitellessaan, että he joutuvat elämään seuraavat pari viikkoa ilman televisiota. Heidän omakotitalonsa antenni on ilmeisesti mennyt rikki, eikä korjaaja pääse paikalle kesälomien takia kuin vasta parin viikon päästä. Alkuun äitini voivotteli, että mitä he tekevät ilman televisiota, mutta aika nopeasti hän hiukan hämmentyneenä totesi, että aivan hyvin he varmasti pärjäävät.
Äitini pärjää ilman suoria televisiolähetyksiä hyvinkin, mutta isäni tykkää vapaahetkinään selata kanavia läpi ja tutkailla uutisia edelleenkin hyvin toimivalta teksti-tv:ltä. Äiti kertoi heidän nyt katselleen paljon elokuvia Netflixistä, mitä he muutenkin tekevät ihan kohtalaiseen tahtiin, ja että Bones:inkin he katsoivat makuuhuoneessa Katsomosta tietokoneelta. Suurimmaksi ongelmaksi heille tuntuu muodostuvan iltauutisten puuttuminen tavallisesta televisiosta, eikä Yle Areenan nauhoitetut uutiset tunnu ilmeisesti samalta. Kerroin äidilleni, että Areenasta näkee nykyään myös Ylen kanavat suoratoistona, kuten näkee Katsomossa ja Ruudussakin vastaavien kanavien, ja se tuntui ilostuttavan häntä suuresti! Tämä saikin minut miettimään: mihin televisiota nykypäivänä tarvitsemme, ja mikä edes on television katselua?
Televisiolla tarkoitan tässä kohtaa sitä perinteistä tapaa katsoa, varsinaisen televisiolaitteen äärellä istumista ja lähetyksen seuraamista. Nykyään monella ei edes ole televisio kytkettynä kaapeli- tai antenniverkkoon, vaikka tv-lupamaksun siirtyminen Yle-veroksi saattoikin houkutella monet laittamaan jälleen piuhat kiinni. Uusissa televisiolaitteissa on jo melkein vakiovarusteena sovelluksia, joiden kautta voi valita itselleen mieleistä katsottavaa itselleen parhaiten sopivaan aikaan, mikä myöskin lasketaan television katseluksi. Jos kuitenkin katselet samaisesta televisiolaitteesta DVD- tai blu-ray -levyltä tulevaa televisiosarjaa, tuntuu hassulta sanoa sitä television katseluksi. Jos poistamme television katselun käsitteestä itse televisiolaitteen ja katsomme sarjoja tai ajankohtaisohjelmia tietokoneelta, tabletilta tai älypuhelimesta, katsomme silti televisiota. Televisio ja sen katselu on paljon enemmän kuin vain laite tai sen lähetys, ja nykyajan kehitys sekä katselulaitteissa että palveluntarjoajissa pakottaa ihmiset miettimään suhdettaan televisioon uudestaan.
Televisio instituutiona on tärkeä, ja sillä on tärkeä osa suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen minäkuvan muodostumisessa. Aivan kuten viisikymmentä vuotta sitten, vieläkin suurimpien ja dramaattisimpien tapahtumien yhteydessä ihmiset katsovat uutisia ja elävät mukana. 1960-luvulla saatettiin juosta pitäjän ainoaan televisiolliseen taloon katsomaan tärkeitä uutisia tai urheilutapahtumia, ja nykyään etsitään verkosta se tuorein uutislähetys. Poikkeuksellisten asioiden yllättäessä ihmiset tietävät tänäkin päivänä voivansa avata television hätäuutislähetysten siellä jo pyöriessä.
Televisio yhdistää uutisilla, mutta se on alusta asti yhdistänyt kansaa myös viihteellä. Monet 1970-luvun suomalaiset sarjat toivat kieleen runsaasti vieläkin käytettäviä sananparsia, aivan kuten 90-luvun Kummeli-sanontoja pelikaaneista ja turbiineista lainataan tämän kesän kuumimmassa hittibiisissä. Ennen vanhaan television viihde kattoi laajemmin viihdekirjon, sillä nykytelevision suuri valikoima pitää huolen myös katsojakunnan pirstaloitumisesta. Kun minun syntymävuotenani koko kansa tapitti kahta valtakunnallista televisiokanavaa, pystyi aika hyvin huomaamaan yhdenkin yksittäisen ohjelman vaikutuksen ihmisiin. Nykyajan viihteen täytyy yrittää rankemmin saadakseen ihmiset juuri heidän kanavalleen ja juuri oikeaan aikaan, ja tämä paine vaikuttaa pakostikin ohjelmien sisältöön.
Konkreettinen kanavan kääntäminen on kaikesta moderniudesta huolimatta suurimmalle osalle suomalaisista vielä hyvin totta. Koska minäkin elän kolmikymppisen kaupunkilaisen kuplassa, kuvittelen helposti kaikkien seuraavan sarjoja Netflixistä ja HBO Nordicilta tai poimivan vain ne kaikista parhaat ohjelmat katseluun television verkkopalveluista. Vaikka omat vanhempani reiluina viisikymppisinä käyttävät sujuvasti Netflixiä, Katsomoa ja Yle Areenaa, on fyysinen televisio ja sen tuottama antennin välittämä lähetys heille hyvinkin tärkeä asia. Sadattuhannet suomalaiset istahtavat iltaisin television ääreen ajatellen ”mitäköhän sieltä tänään tulee”, kaikista televisio-ohjelmatiedoista huolimatta, ja päättävät haluamansa ohjelman vasta sen kohdalle sattuessaan. Yhtä tärkeää on joka tiistai-iltainen lempisarja tai tietyllä ohjelmapaikalla esitettävät hyvät dokumentit.
Television ääreen istahtaminen on konkreettisesti osa television katselun kokemusta. Jo television eteen asettuminen asettaa ihmisen odotukset oikeaan asentoon, ja vaikka televisiolaite vaihtuisikin tietokoneruutuun, etsii ihminen siihenkin omat katsomisen rutiinit, on se sitten rennompi asento tai kuppi kahvia. Ehkä vanhempienikin ongelma television väliaikaisen puuttumisen kauheudesta on nimenomaan tuon konkreettisen istahtamisen ja lähetyksen yhdistelmän puuttuminen. Jo parinkymmenen vuoden ajan suomalaiset ovat voineet iltaisin avata television ja katsoa, yksinkertaisesti katsoa, joko suunnitelmallisesti tiettynä ajankohtana tai spontaanisti kanavalta toiselle hyppien. Nyt ihmisten pitää totutella siihen, että television katseluun kokemuksena ei tarvitse välttämättä kuulua perinteiseen tapaan laitetta, lähetystä ja lepoasentoa, vaan jo näiden erilaisilla yhdistelmillä taataan television jatkuminen instituutiona. Televisio ei ole enää vain se laite ja lähetys, vaan se hakee muotoaan erilaisissa laite- ja lähetysmuodoissa itseään jatkuvasti uudistaen.
Kuvituksena Bones-sarjan 200. jakson 50-luvun tunnelmia (kuvat: Fox)