Kaukosäätimeni valinnat vol. 4
Olen kirjoittanut aikaisemmin lempparirikossarjoista ja -komedioista, ja nyt on vuorossa esittelyä seuraamistani realitysarjoista. (terminä jotenkin ’reality’ on mielestäni parempi kuin ’tosi-tv’) Realitysarjoillahan on todella huono maine, ja on jotenkin muotia haukkua kaiken maailman kardashianeja, mutta tosiasiahan on, että realitysarjoja katsotaan ja paljon! On mielestäni jotenkin tekopyhää haukkua tätä genreä, jos kuitenkin tuijottaa kerran viikossa omaa lemppariaan. Ongelmana tässä yleensä on se, että reality on leimattu halvaksi roskaksi, josta ei kuuluisi älykkään ja kultturellin ihmisen tykätä. Bullshit, I say! Kulttuuri kuitenkin käsitteenä ei ole pelkästään ns. korkeakulttuuria vaan kaikkea ihmisen tekemää tai kokemaa. Jokaisella aikakaudella on ollut omat ’alemman’ kulttuurin muodot, joita tykätään leimata mutta myös innolla seurata. Antiikin Roomassa oli sirkushuvit ja gladiattorit; meillä on Wipeout ja Keeping Up With the Kardashians.
Realitysarjoja on erilaisia, ja ehkä selvin ero voidaan tehdä erilaisten kilpailusarjojen ja seuraamissarjojen välillä. Kaikki kokkaus- ja laulukilpailut ym., missä tavoite on voittaa mainetta ja mammonaa, eroavat selkeästi ’seurataan ihmisen elämää’ -tyylisistä sarjoista. Itse tykkään enemmän kilpailurealitystä, enkä nyt näin äkkiseltään muista kovin montaa seuraamisrealityä, jota olisi tullut säännällisesti katsottua. [pikkuveljen kanssa katsottiin joskus useampi jakso Gene Simmons Family Jewels -sarjaa, koska pikkuveli oli Kiss-fani; The Osbournesia tuli aikoinaan katsottua sarjan alussa, koska c’mon, Ozzy] Vaikka katsonkin paljon telkkarista ja muualta ns. roskaa, en ole ikinä hirveästi katsonut The Real Housewives -tyyppisiä sarjoja. Hämmentävää, sillä olen kyllä ihan oikeaa kohderyhmää. 😀
Kestosuosikkini on American Idol. Innoistuin ohjelmasta 4. kauden loppupuolella Carrie Underwoodin takia, ja muistan hämärästi kiinnostukseni heränneen jonkun radiokeskustelun ansiosta. Katselin netistä pätkiä Carrien esityksistä, ja 5. kauden katsoinkin jo kokonaan, samoin kuin kaudet 7 ja 9-12. Välistä on jäänyt muutama kaudet katsomatta ihan vaan yleisen idolähkyn takia. Viimeisimmästä kaudesta en oikein tykännyt tuomareiden takia, ja katsoinkin vain kaikki finaalilähetykset. (tällä tavoin myös onnistuu välttämään kaiken aiemman promon ja muodostamaan oman mielipiteensä laulujen ja persoonien perusteella, ei niinkään sen, että kuinka paljon ko. ihmistä on näytetty alkujaksoissa) En yleisesti tykkää nolaamiseen keskittyvistä koelauluista, joten niissä käytän aika paljon pikakelausta. Onneksi AI on siirtynyt hiukan enemmän keskittymään laulajiin (ja ikävä kyllä heidän sob storyihinsä). Ohjelmasta tykkään kyllä nimenomaan sen takia, että siinä pääsee myös persoonat esille. Näissä kilpailusarjoissa on vaan se ongelma, että ne on melkeinpä pakko katsoa heti niiden ilmestyttyä, koska muuten ihan varmasti spoilaantuu. Paljon on ollut myös puhetta Idolin tarpeesta uudistautua, ja tulevalle kaudelle onkin tehty aika suuria muutoksia, mm. showrunner on vaihtunut ja ’uudet’ tuomarit on palkattu. Itse odotan innolla uutta kautta, ja toivottavasti lukuisia uudistusehdotuksia on kuunneltu edes osittain!
AIn kilpailijoita olen seurannut jonkin verran. The Voicea katson Jenkeistä ensimmäisen kauden, ja ah, Blake Shelton! Tykkään yleisesti sarjan ’hear them before you see them’ -tyyppisestä konseptista, ja se toimii myös hyvin Suomi-versiossa. En ole kuitenkaan innostunut sarjasta ihan täysin, ja sen takia se ei olekaan vakkarikatsottavien listalla. Jonkin verran olen seurannut The X-Factorin brittiversiota ja erityisesti Cher Lloydia 7. kaudella. Ohjelmien Suomi-versioita on tullut katsottua enemmän tai vähemmän innokkaasti alkuaikojen Idols -huumasta toivuttuani.
Muotimaailman realityista katselen aika ajoin America’s Next Top Modelia ja Project Runwayta. Kummastakaan en ole katsonut ihan kaikkia kausia, ja näissäkin kiinnostus on kausittaista. Parhaimmillaan molemmat sarjat ovat ihan huippuja ja esteettisesti erittäin mahtavia. Monesti olen miettinyt, että olisi kiva saada kotiin kehyksiin joitain ANTM -kuvia, ja varsinkin Seth Aaronin luomukset PRssä oli ihan to-die-for. Näissä sarjoissa osa viehätyksestä on varmaankin myös siinä, että olen aina toivonut olevani jollain tavalla luova ihminen, mutta olen jo kauan sitten tajunnut, että taitoni taiteen eri muodoissa on aika rajallista. [paitsi tottakai tv- ja elokuvanippelitiedolla päteminen on myös taidetta]
Kategoriaan ’olisi kiva osata’ -menee myös vanha suosikkini The Pussycat Dolls Present: The Search for the Next Doll. Ohjelma esitettiin vuonna 2007, ja katselin tätä ihan Subilta muistaakseni. Peruskilpailurealityn idea oli löytää uusi jäsen / tuuraaja The Pussycat Dollseihin, ja kilpailjat harjoittelivat laulua ja tanssia, seksikkyyden ja ulkonäon ollessa hyvinkin paljon framilla. Ideanahan oli, että kilpailijoiden pitäisi olla omia persooniaan, mutta sopia yhtyeeseen olemuksensa puolesta. Loppuesityksissä nähtiin paljon keskinkertaista laulua ja pikkutuhmia tanssiesityksiä. Tästä tykkäsin todella paljon, koska kyllä olisi kiva osata tanssia ja liikkua tuolla tavalla. Kilpailijoiden loppuun asti sliipattu ulkonäkö oli myös aikamoista silmänannaa. Veikkaisin, että sarja keräsi myös aika paljon mieskatsojia edeltävistä syistä johtuen, ja mikäpä siinä. Kyllä kaunista ja seksikästä katsoo mielellään kuka tahansa.
Kestosuosikkeihini kuuluu ehdottomasti myös The Bachelor / The Bachelorette -sarjat (mutta ei suinkaan The Bachelor Pad -sarja, joku raja sentään). Olen katsonut The Bachelorista alusta loppuun vain kaudet 16 (Ben) ja 17 (Sean), mutta suurin osa kausista on ollut semiseurannassa joko uutisten tai satunnaisten jaksojen kautta. Luulin todellakin seuranneeni tasaisesti kaikkia kausia molemmista sarjoista, mutta tätä kirjoittaessani huomaan, että olen enemmän katsonut The Bachelorette -sarjaa! Tästä naisvetoisesta versiosta olen katsonut uskollisesti kaikki kaudet paitsi 4. ja 5., mutta näistäkin kahdesta olen nähnyt monta jaksoa. Näissä sarjoissa riippuu paljon ko. kauden päätähdestä; jos Brad ei hotsita (ei tod.) tai Jillian ei sytytä (meh), koko kautta tuskin tulee seurattua. Joihinkin päätähtiin kiintyy ihan tosissaan, ja sitten tulee katsottua myös hääerikoisjaksot (Ashley & JP, anyone?!). Veikkaankin, että näistä molemmista sarjoista tuli kestotähtiä pitkälti ensimmäisen oikeasti onnistuneen parin ansiosta, eli Trista ja Ryan The Bacheloretten ensimmäiseltä kaudelta. Suloinen pariskunta meni naimisiin tv-yhtiön rahoilla ja on edelleenkin yhdessä kymmenen vuoden jälkeen! Olen lukenutkin jostain, että naisvetoiset kaudet onnistuvat paremmin kestävässä parinmuodostuksessa, koska asetelma jahtaamiselle on ’luonnollisempi’: miehet jahtaavat naista. Henkilökohtaisesti olen myös sitä mieltä, että koska näitä kahta sarjaa katsoo pääasiallisesti naiset, on paljon mukavampi samaistua yhteen naiseen, jota jahtaa 25 miestä, kuin katsoa samaa määrää naisia, jotka vain valittavat kaikesta. (tosin hyvää draamaa saa aikaiseksi, kuten Tierra osoitti) Uusinta The Bachelor -kautta en välttämättä seuraa, koska päätähti, vaikka onkin symppis ja mukava, aiheuttaa todennäköisesti tuotantoyhtiön annostelemaan ohjelmaan yliannoksen kulttuurisia stereotypioita. Saas nyt nähä.
Pikamainintana vielä Extreme Makeover: Home Edition, joka hyvin ennalta arvattavasta kerronnastaan huolimatta saa useimmiten kyynelkanavat auki.
Muitakin realitysarjoja tulee katsottua aina silloin tällöin, yleensä kun tvstä ei tule muutakaan, mutta ylläolevat on niitä kestosuosikeita. [hirveetä paasausta muuten tämän postauksen alussa…] Tähän loppuun vielä random-mietintä The Bachelor– ja The Bachelorette-sarjoihin liittyen: nyt kun sarjan isällinen juontaja Chris Harrison on eronnut pitkäaikaisesta avioliitostaan, alkaakohan hän ns. syömään kuormasta?