Viikatemies vierailee sarjasuosikeissa
Tämä Paintin ja Publisherin avulla kyhätty grafiikan tekele on tarkoitettu viestittämään lukijalle, että tämä postaus kertoo viimeaikaisista tv-kuolemista. En halua kenenkään spoilaantuvan, joten annan tällaisen reilun ennakkovaroituksen. Postauksen jatkon luet omalla vastuullasi!
* * *
Game of Thrones -fanit kuvittelivat edellisen kauden legendaarisen ”The Red Wedding” -kohtauksen olleen paha ja yllättävä, mutta kahden viikon takainen ”The Purple Wedding” -kohtaus oli omalla tavallaan aivan yhtä legendaarinen ja järkyttävä. Virallisesti nimellä ”The Lion and the Rose” tunnettava GoTn neljännen kauden toinen jakso keskittyi koko jälkimmäisen puoliskonsa Joffreyn ja Margaeryn häihin, joissa oli runsaasti viihdettä. Kuningas Joffrey oli kaikkea muuta kuin arvokas käytöksessään koko hääväkeä ja varsinkin enoaan Tyrionia kohtaan, ja monet katsojat varmastikin halusivat kiivetä ruudun kautta kohtauksen keskelle ja antaa Joffreylle muutaman hyvin ansaitun bitch slapin ravistamaan edes pahimmat idioottimaisuudet tämän käytöksestä. Kohtauksen loppupuolella kuitenkin yllättäen Joffrey koki kaamean loppunsa myrkytyksen uhrina, vaikkakin kohtaus näyttikin aluksi perustukehtumiselta. En muista hetkeen nähneeni niin karmivaa tv-kuolemaa kuin Joffreyn, sillä veren ja kirjaimellisen väkivallan puute tekivät Joffreyn kuolemasta erittäin todentuntuisen ja karmivan kaikessa kuvitteellisessa väkivallassaan. Kuten lukuisissa jakson arvosteluissa ja haastatteluissa käy ilmi, Joffrey oli kuoleman hetkellään eniten ihmismäinen, ja häntä kävi sääliksi kuten ketä tahansa karmivalla tavalla kuolevaa nuorta ihmistä.
Joffreyn kuolemaan loppuva jakso on saanut runsaasti lisäjulkisuutta Joffreya esittäneen Jack Gleesonin julistuksesta lopettaa ammattimainen näytteleminen tämän roolin jälkeen. Gleesonin roolityö Joffreyna on ollut erittäin kiitelty, ja varsinkin Joffreyn kuolema on tuonut Gleesonille paljon suitsutusta ja yleistä ihmettelyä näin lahjakkaan nuoren miehen vetäytymisestä viihdemaailmasta. Mielelläni näkisin Gleesonin nimen useammankin palkintogaalan ehdokaslistalla myöhemmin tänä vuonna; Joffrey oli todellakin häpeilemättömän itsekeskeinen ja moraaliton, ja on vaikea kuvitella ketään muuta tuossa roolissa.
Vajaa kuukausi sitten yksi viime aikojen suosituimmista televisiokomedioista tuli tiensä päähän ja tarinansa loppuun kun How I Met Your Mother loppui. Fanien vahvat ja enimmäkseen negatiiviset reaktiot tähän jaksoon, englanniksi niin ihanan kuvaavasti sanottuna shitstorm, ovat jo nyt legendaarisia, ja osa tästä kiivaasta keskustelusta loppuratkaisun mielekkyyden suhteen käytiin myös täällä The Variety Show’ssa. Lyhyesti sanottuna, Ted viimein tapasi ja rakastui Tracyyn, mutta kuten aikaisemmissa jaksoissa oli vihjaistukin, Tracy kuoli joitain vuosia myöhemmin sairauteen. Viimeisessä jaksossa, siis, selvisi, että Ted kertoo tarinaa lapsilleen kuusi vuotta äidin kuoleman jälkeen, ja viimeisenä yllättävänä sucker punchina katsojille kerrottiin, että Ted oikeasti haluaakin palata yhteen Robin-tädin kanssa. Jakso loppuu Tedin viedessä Robinille sen kuuluisan sinisen torven.
Yllä oleva kuva Tracystä ja Tedistä kuvaa hyvin sitä, miten onnistuneesti äiti tuotiin kaikista suurista ennakko-odotuksista ja -kuvitelmista huolimatta sarjaan ja Tedin elämään. Cristin Milioti oli Tracynä hiljaisen sensaatiomainen, dorky kuin Ted ja aivan yhtä rakastettava. Katsojat olivat kaikkien ennakkovalmisteluiden jälkeen valmiita rakastumaan äitiin, ja suurimmaksi osaksi tuntuu, että näin kävikin. Tarinaa kerrottiin äidistä, tarinaa kerrottiin Tedin ja äidin rakkaustarinasta, ja tarinaa kerrottiin katsojille. Tracyn kuolema noin kymmenen yhteisen vuoden jälkeen, joka näytettiin katsojille muutamassa minuutissa, järkytti, mutta sekin olisi ollut helpommin hyväksyttävissä, jos mattoa ei olisi vedetty katsojien alta niin radikaalisti tuomalla Ted ja Robin yhteen tämän eeppisen tarinan loppumetreillä. Jos osa tästä eeppisestä lopputarinasta olisi jätetty toiseen jaksoon esitettäväksi, katsojille olisi voitu näyttää Tedin myöhempää elämää ilman äitiä, ja Robin olisi voinut siten tuntua luontevammalta valinnalta hänelle. Epäsopivalta Robinin ja Tedin tarinan jatkuminen tuntuu myös siksi, että he yrittivät lukuisia kertoja olla yhdessä siinä todellakaan onnistumatta. Lisäksi Robin esitettiin viimeisessä jaksossa niin kylmältä ryhmän oman symbioosin suhteen, että kukaan ei halunnut sen käytöksen perusteella Tedin viettävän loppuelämäänsä Robinin kanssa. Ja Robin ja Barney! Ja Ted ja Tracy! Voisin tarinoida vaikka kuinka pitkään ymmärryksestäni tarinoiden molempien puolien suhteen, syksyisen DVD:n ja sen sisältämän vaihtoehtoisen lopun ilmestymisen odottamisesta, sekä yleisesti HIMYMistä ja tarinankerronnasta televisiosarjoissa. Raja on pakko vain vetää johonkin, ja tässä tapauksessa pidän mielikuvanani kaikki sarjan minulle tuomat hyvät hetket, antaen tuon yllä olevan kuvan olla vertauskuva sarjan varsinaisesta merkityksestä: oman kodin ja perheen löytämisestä, oli se sitten mikä tai missä tahansa.
The Good Wife -sarjan fanit kokivat todellisen yllätyksen sarjan viidennen kauden puolivälin tienoilla noin kuukausi sitten. Sarjassa alusta asti mukana ollut Josh Charlesin näyttelemä Will Gardner kohtasi loppunsa kuvaavasti oikeussalissa. Will oli keskellä oikeudenkäyntiä puolustamassa murhasta syytettyä asiakastaan, jonka syyttömyyteen moni muu firmassa ei todellakaan uskonut. Fanien hämmästys sarjan uuden juonenkäänteen jäljiltä on järkytyksessään lähennellyt Game of Thrones– ja HIMYM-kuolemien reaktioita, ja onpa Willin murhaajaa näytellyt Hunter Parrish (Weeds) saanut virtuaalista hatemailia hahmonsa tekojen vuoksi.
Will Gardner ei suinkaan kohdannut loppuaan sarjan tekijöiden toiveesta, vaan Josh Charles halusi poistua sarjasta hänen sopimuksensa loppuessa neljännen kauden lopussa. Hänen toiveenaan on keskittyä rakentamaan elämää uuden vaimonsa kanssa ja katsoa, mitä muita tilaisuuksia tielle osuu. Sarjan päätähti Julianna Margulies toimii myös sarjan tuottajana, ja hän neuvotteli Charlesin palaamaan sarjaan vielä 15:ksi jaksoksi viidennelle kaudelle, jotta hahmon tarina saadaan saatettua kunnolla loppuun. Charles suostui tähän ehdotukseen, ja lopputuloksena oli hyvää televisiodraamaa, jonka tapahtumat tullaan mainitsemaan aina jatkossa sarjan huippuhetkiä muistellessa.
Once Upon a Timen ensimmäinen kausi keskittyi Emma Swanin ilmestymiseen Storybrooken idyllisen pysähtyneeseen kaupunkiin ja hänen kehittyvään suhteeseen biologisen poikansa Henryn kanssa. Sarjan perinteiseen tapaan harva hahmo on vain tarinan reaalimaailmassa, ja Emmakin paljastuu Snow Whiten ja Prince Charmingin tyttäreksi, joka pelastui juuri ja juuri pahan kynsistä satumaailman tragediassa. Näillä taustatiedoilla varustettuna katsoja on joka kerta varpaillaan kun uusi hahmo tuodaan sarjaan mukaan, ja suurimpana kysymyksenä yleensä onkin, että mikä on tämän uuden hahmon vastapari satumaailmassa, ja että miten tämä tieto sopii sarjan tarinaan ja alati monimutkaistuvampaan juonikuvioon. Sarjan ensimmäisellä kaudella opittiin, että Rumplestiltskinillä oli poika ennen hänen muuttumistaan, ja toisen kauden alussa keskitytäänkin Rumplen yrityksiin löytää poikansa reaalimaailmasta. Myöhemmin käy ilmi, että Rumplen poika on todellakin elossa, ja että hänen reaalimaailman versionsa Neal Cassady on Emman entinen heila ja siten Henryn isä. Pienet on piirit sarjan reaalimaailmassakin. Loppujen lopuksi kolmannen kauden toisella puoliskolla Neal kohtaa loppunsa erittäin uhrautuvalla tavalla, isänsä puolesta.
Kaikista hämmentävintä minulle Nealin hahmossa on tämän näyttelijä eli Michael Raymond-James. Hän on paremmin tunnettu True Bloodin ensimmäisen kauden pääpahiksena Renenä, joka tappoi puolet Bon Tempsin asukkaista, ja joka oli vain kaikin puolin creepy. Mietin aina tasaisin väliajoin sitä, että päätyvätkö sarjojen tekijät tiettyihin näyttelijävalintoihin täysin tietoisina näiden aikaisemmista rooleista ja niiden vaikutuksesta katsojien mielikuviin. Koska Raymond-James oli ennen Nealin roolia suurelle yleisölle tunnettu ainoastaan True Bloodistä, hänen läsnäolonsa Once Upon a Timessä antaa hahmolle välittömästi epäilyttävän vivahteen. Kaikesta epäilyttävyydestään huolimatta Neal kunnostautui varsinkin elämänsä loppumetreillä, ja hänen puolesta vuodatetut kyyneleet olivat ihan ansaittuja.
En itse varsinaisesti seuraa Netflixin jättihitti House of Cardsia, mutta olen sarjaa muutamaankin otteeseen katsonut avokin seurana. Nämä muutamien minuuttien pituiset jumittamiset sarjan pariin johtuvat aivan suoraan Kevin Spaceyn esittämän Frank Underwoodin äänestä, joka parhaimmassa juonenpunomismoodissaan saa minut houkuteltua olohuoneen puolelle. Erään kerran avokkini katsellessa helmikuussa sarjan toisen kauden uusia jaksoja, pyörin television lähettyvillä puuhaten jotain turhaa. Sivusilmällä seurasin Frankin ja Zoen undecover-kohtaamista metroasemalla, ja yhtäkkiä kävi jotain jännää ja yllättävää. Avokki alkoi elämöidä innostuneena, ja minä hihkuin häntä kelaamaan kohtauksen alkuun, jotta näkisin kaiken uudestaan. Zoe halusi tietää, ettei hän ollut osallisena murhaan, mutta hän päätyikin vahingossa olemaan osallinen omaansa, sillä hänen pyytämässään salaisessa tapaamisessa Frank työnsi Zoen suurin piirtein kesken lauseen metrojunan alle. Crafty bugger! Kukaan muu ei tiennyt heidän tapaamisestaan eikä heidän seisomiskohdassaan ollut kameroita. Frank Underwood on todellakin FU.
Järkyttivätkö jotkut näistä suurista televisiokuolemista sinua? Oletko jo lähettänyt tulikiven katkuisia kirjeitä tai anonyymejä kommentteja lempisarjojesi tekijöille? Oletko murheuksissasi eksynyt jo fanficin maailmaan tarkoituksenasi löytää samanmielisiä faneja?