Avaimet onneen

Ympärilläni on joka päivä useita satoja, jopa tuhansia ihmisiä. Silti tunnen usein olevani yksin. Se on omituista. Moni luulee minua onnelliseksi, mutta he näkevät vain ulkokuoren. Osaan ehkä peittää tunteeni ja kätkeä pahimmat salaisuuteni muilta. Oikeasti olen hauras, aivan liian hauras tähän maailmaan. Olen sisältä todella sekaisin. En erota tunteita toisistaan. Kuten viha ja rakkaus, mielestäni niillä ei ole juurikaan eroa. On niin vaikeaa hahmottaa pieniä eroja.

Minua huvittaa ajatus siitä, kuinka miehet tulevat ja kehuvat minua. Kehuvat ihmistä, joka ei itsekään tunne itseään. Se, jos mikä on huvittavaa! Mutta eiväthän he sitä voi tietää. En tahdo purkaa itseäni jokaiselle vastaantulijalle, koska se on omituista. Haluan pitää itseni kasassa. ”Pysy vahvana! Vielä koittaa aikasi.”

Onko se onnea, jos kehutaan, muttei itse osaa ymmärtää?