Kyl se aurinko joskus tänneki paistaa. En oo nähny noin montaa hymyilevää suomalaista.

Joskus herää huoli siitä, ettei tule koskaan saamaan ketään rinnalleen ikuisesti, niin kuin aina alttarilla avioparit valehtelevat toisilleen.

Aloin hymyillä, kun luin yhtä keskustelupalstaa, jossa ihmiset nauroivat omalle nuoruudelleen. Vain siksi, koska olivat niin huolissaan siitä, ettei kukaan halua heitä ja olivat silloin muka niin rumia ja hirveitä, että oksat pois. Kyyneleethän siinä tuli, kun mietti tuollaisia asioita silloin ’nuorempana’. Ja nytkö puhun niin kuin joku aikansa elänyt rouva. Heh, no niin kai se joskus vaan menee. Mun pitäis vaa elää eikä miettii!

”Jottei kellään olis orpo olo, tarvis enemmän duoo ku sooloo”

Toisaalta… En mielestäni tarvii (ainakaan tällä hetkellä) ketään mun rinnalle. Kai mä en sit vaa oo valmis mihinkää suhteeseen. En mä oo ees kokenu mitään ja se ois jotain tosi uutta ja omituista mulle, että en jaksais ees yrittää panostaa. Musta vaa tuntuu, että siitä suhteesta ei tulis yhtään mitään. Kuitenkin erottais ehkä parin viikon/kuukauden seurustelun jälkeen ja roikkuisin siinä tyyliin vuoden saavuttamatta mitään. Ei sillä, että oisin sellanen tyyppi. (No enhän minä tiedä olenko, kun en ole kokenut?!?!) Ehkä mun pitää vaa myöntää, että shit happen to me.

Mä en keksi enää mitään sanottavaa tähän… Joten, see you later!