Otteeni on lipsumassa tästä hetkestä ja kaikesta

Tajusin vasta äsken, että mä muutan syksyllä. Mä en luultavasti palaa tänne enää takas, muuten ku lomilla jos sillonkaan. Mua ei huvita jäädä tänne kuppaseen kylään, jossa en näe tulevaisuutta. Tosin, mua pelottaa tulevaisuus himpun verran.

Oon menossa kouluun, jota myös mun sisko käy. Miten mun käy? Uusi koulu, uusi paikkakunta, uudet tuttavuudet. Tuunko mä saamaan sieltä yhtään ystävää? Jäänkö mä yksin?

Mitä ny pääsykokeisiin saapuneista ihmisistä näin, niin ei kovin hyvältä näyttäny. Joo, tiedän, että nää on hirveitä ennakkoluuloja ja ulkonäkö voi pettää päläpälä. Mut jotenki tuntuu, ettei ne ihmiset oo mua varten ja etten tuu niitten kaa toimeen siellä. Mut… kai se on sit aina niin, kun näkee uusia ihmisiä, siis mun kohalla… Plääh. Mä vaan haluisin muuttua. Jäin hetkeks miettii tota mitä just kirjotin ja musta jotenkin tuntuu, että mä oon jo muuttunu. Tai sitten en. Mulla on näköjään aina ollu ennakkoluuloja JOKAISESTA ihmisestä ja vielä ULKONÄÖN perusteella +KÄYTÖKSEN. Vaikka oon aina väittäny, että oon ennakkoluuloton ihminen ja paskat. Mä jos mikä oon ennakkoluuloisin ihminen ikinä.

Yläkoulu ajoilta… Muistan yhden ihmisen, joka oli niitten ’hirveiden’ ihmisen kaveri, tai no niin mä luulin. Ei se oikeesti ees puhunu niille tai mitään. Korkeentaan moikkas, koska pikkukylä ja kaikki luulee tuntevansa kaikki. Ne oli siis vaa hyvänpäivän tuttuja ja koulukavereita. KAVEREITA! Ei ne koskaan kertonu esim. jotain salaisuuksia toisilleen, ne vaan oli ja moikkas. Siinä kaikki. That’s it.

Ja mä ku aina luulin, että se on hirvee pahis. Nyt nauran itelleni. Oikeesti se on semmonen hirmu sulonen ja kiltti (paljastanko sukupuolen, täh? no ok.) poika. Pari kertaa me kai vaihettiin katseet ja hymytkin jopa (?), mut en mä sen enempää siihen tutustunu. Saatika koskaan sille jutellu, ainakaa muistaakseni. Myöhemmin sain tietää, et se on mun pikkuserkku.