Marraskuu 2023

Hetken mielijohteesta, pienestä aivoistani lähteneestä impulssista, googlaan blogialustan ja lähden kirjoittamaan ajatuksenjuoksua sanapötköiksi. Puhun työkseni, mutta silti tuntuu, että omat ajatukseni pysyvät turhan tiiviisti ominani. Tekisi mieli huutaa! Mutta ehkä kirjoittaminen on viisaampaa. Vaikka ei huudoltakaan aina ole vältytty.  Neiti L yksi kerta kysyi tiukka ilme kasvoillaan, että ”miksi sinä äiti silloin huusit niin kovasti, kun suutuit isille?”. Parhaani mukaan yritin selittää (lapsentasoisesti) väsymyksestä, liiasta työtaakasta ja siitä, että äitikin tarvitsisi joskus omaa rauhaa ja tilaa. Ja sitä oma tilaa – sitä ihan todella tämä äiti tarvitsisi. En tiedä, mitä neiti L ymmärsi soperteluista ja mikä kaikki jäi vain leijailemaan kummallisena sanamössönä ilmaan. Neiti L ei kuitenkaan kysynyt täsmennystä, vaan jatkoi seuraaviin aiheisiin.

Joulukuu 2023

Tuon huutamisäksidentin aikana olin jo raskaana, vaikka en tiennyt vielä olevani. Kannoin sisälläni soluklönttirykelmää, joka tunti tunnilta jakaantui jo suuremmaksi ja suuremmaksi soluklönttirykelmäksi. Ehkä se oli yksi syy, miksi huusin. Tunsin valtavaa väsymystä ja uupumuksenkaltaista voimattomuutta, vaikka en oikeasta uupumuksesta todennäköisesti tiedäkään mitään. Ajoittain mietin, enkö voisi vain ottaa autoa alleni ja ajaa pois. Sitten taas muistin, etten edes tietäisi minne ajaisin ja kuinka kauas jaksaisin katsoa harmaana hohtavaa tietä – sillä olin niin väsynyt. Ja sitten huusin ja itkin ja lapset kantoivat äidille rätin, jotta äiti voi pyyhkiä kyyneleet. Ja isi istui hiljaa ja totesi, että ehkä äidin pitäisi keksiä itselleen jotain mielekästä tekemistä.

Pari päivää, ja testissä hohti kaksi punaisen vahvaa viivaa. Odotettu, toivottu kolmas ihmistaimi oli lähtenyt versomaan. Siellä jossain pimeässä limaisessa kohdussani – siellä oli taas elämää. Sen sijaan elämä minusta tuntui pusertuvan ulos, samaan aikaan kun toinen elämä muutti sisään. Väsymys saapui kuin kaamos, otti syleilyynsä ja puristi lujasti. Aiemmat raskaudet ovat tuoneet mukanaan oksentamisen ja pahan olon, tämä kolmas vain ankealta tuntuvan väsymyksen. Toisinaan olen pelännyt, että pahoinvoinnin puuttuessa sisälläni ei oikeasti olisikaan eloa. Odottaminen 12. viikon ultraan tuntuu pitkältä ja raskaalta, ja sitten teimme vielä päätöksen, ettemme lähde varhaisultraan katsomaan pientä papua. Olemme jo kerran aiemmin varhaisultrassa käyneet ja ehtineet iloita, kunnes ilo muuttui suruksi. Nyt ajattelimme odottaa sinne 12. viikolle. Nyt mennään 10. viikolla vasta, eli muutama viikko vielä odotettavana. En uskalla iloita enkä hengähtää enkä vielä toivoa parasta. Kellun ajassa ja toivon, että viisarit kellossa pyörisivät tuplanopeudella. Ja sitten toisaalta toivon, että kello pysähtyisi ja voisin vain heittäytyä tähän jännitykseen ja tietämättömyyteen. Ehkä pelkään, että ultrasta tuleekin vain huonoja uutisia, ja kaikki tämä jännitys murenee pettymykseksi. Mielummin jännitys kuin pettymys? En ole vielä uskaltanut toivoa, että kaikki voisikin mennä ihan hyvin, niin kuin kahden aiemman kohdalla.

Tammikuu 2024

Pelkoa ja jännitystä, sitä tämä ensimmäinen kolmannes ihan todella on ollut. Osin lamaannuttavaa, väsyttävää ja puuduttavaa pelkoa, joka nakertelee jossain koko ajan, muttei kuitenkaan massiivisena tai kokonaisvaltaisena. Olen siirtänyt kauemmas ja kauemmas mielestä loppukesää. En ole jaksanut miettiä turvakaukaloa enkä rattaita. En äitiysloman alkua enkä sitä, miten hoidamme vanhempainvapaajärjestelyt. Kellun ja vellon jossain pumpulissa ja toivon, että joku herättäisi sitten, kun on aika miettiä.

Pari viikkoa vielä, ja näemme, kasvaako pimeässä ja limaisessa kohdussani uutta elämää.