Ihmeellistä!

Yhtenä aamuna M konttaili takapihan puulaatotuksella. Pääsi reunalle asti ja matka tyssäs siihen. Vastaan tuli jotain uutta, vihreetä, käsissä pehmeetä ja piikikästä. Mitä nää on! Nurmikkoo piti taputella, repiä, silitellä, vähän laskee päätä maahan ja maistaakin. Tyttö ei liikahtanutkaan sen ääreltä pitkään aikaan. Miten ihmeellistä!

Toisena päivänä syötiin pihassa. M:n syömisestä vaan ei tullut mitään, kun koko aika meni tuulessa heiluvien ja suhisevien koivujen tuijottamiseen. Vihreet lehdet kieppu ja sihisi, tytön katse vaelsi silmät suurina ylös ja alas. Tämäkin, miten ihmeellistä!

Eräänä päivänä istuin pitkän tovin sillalla kaiteen vieressä, kun M oli nostettu poikkipuulle seisoon. Se sai leukansa just ylimmän puolan yli, oooo vettä! Noin paljon vettä joka virtaa ja liplattaa ja liikkuu koko ajan, se välkkyy ja oli niin hieno. M huusi riemuissaan aina kun kuulu läiskähdys kivee vasten. Miten ihmeellistä!

On niin paljon ihmeellistä noin pienen elämässä. Kaikki se mikä tähän asti on tullut vastaan, ja nyt vielä kesän ihmeet ja riemut. Kaikki ne, joita se pääsee nyt ite tutkiin ja kokeileen, eikä vaan kato vilaukselta vaunujen uumenista. Luulen tän kesän menevän aika verkkaseen tahtiin, kun jokaista suurta ihmettä pysähdytään katsoon ja koittaan. Kyllä, kuivuneesta lehdestäkin oli suurta ihmettä pitkäks aikaa, senkin tuntu, ääni ja miten se mureni (suuhun), lapsi on niin keskittynyt tutkimuksissaan.

Hiekkaa rannalla! Käsissä, suussa, varpaissa, erikoisen tuntunen konttausalusta. Ihmeellistä!

Tää ei ollut niin ihmeellistä (vaikka onkin kekseliäs idea ottaa kuva omista varpaistaan), mut onhan se nyt siistiä että voi taas olla puoli vuotta paljain jaloin! Villasukkia pitemmälle en kylläkään talviturkkia kastanut.