Isä ei auta äitiä
Sunnuntain kohdalla lukee Isänpäivä. Meidän perheen ensimmäinen! Perinteiseen isänpäiväänhän kuuluu askarrellut kortit, vessapaperihylsyistä kyhätty kynäteline, käpykakku, voileipiä, aamusotkunen tukka ja käheellä äänellä laulettu Paljon onnea vaan. Meillä tosin alkaa ilmeisesti omat perinteet, koska tämän perheen isä ponkasee aamuseittemäks töihin. Ehkä listasta ois joka tapauksessa jäänyt vielä pois myös noi askartelut… työpäivä voi olla ihan hyvä myös sen takia, että en oo ihan varma kuinka superin aamiaisen oisin saanut vauva kainalossa väsättyä. Panostetaan siis superillalliseen!
On varmaan mielenkiintoista olla isä. Lehtijutuissa sun muissa törmää edelleen aika usein siihen, että isät unohdetaan ja isät on äitien apureita. En tiedä onko noin, vai onko se vaan totuudeks jäänyt ajatus. Raskausaikana tulevat isät ei varmaankaan oo vielä niin isiä kun tulevat äidit äitejä, taitaa fyysisyys vaikuttaa siihen niin paljon. Itekään en äidiks kokenut itseäni vielä sillon, mutta uskoakseni vauva oli mun elämässä jo enemmän kun E:n. Toki ne perinteiset ultrakuvat ja käteen tunnetut potkut teki vauvaa todellisemmaks, mutta miehelle ne on silti ehkä enemmän tiettyjä hetkiä jollon vauva ”on”, kun taas naisen vartalossa se vauva on koko ajan.
Ite en koe sitä mitenkään vääränä tai vähättelynä, että mies tajuaa vauvan (tulon) todellisuuden vasta synnytyksessä. Itsellekin vauva läjähti kunnolla tajuntaan vasta kun se tosiaan läjähti synnytyspöydälle. Siinä se nyt on! Se on sittenkin todellinen! Niin varmaan ajatteli mieskin.
Vierastan ihan tositosi paljon sitä, miten naiset on kehuvinaan miehiä siitä, miten paljon ne auttaa äitiä. Koko ajatus on musta jotenkin absurdi. Kehutaan ja kiitetään, kun tehdään jotain mitä kuuluukin tehdä. Toki arjessa välillä ihan autetaankin, ei sillä. Kun ite opettelin M:n kanssa imetystä, oli E:stä suuri apu siinä, että se juoksi edestakasin ja haki mulle millon rintakumia, millon maidonkerääjää, millon vesipulloo ja harsoo ja tyynyä. En kuitenkaan koe, että nimenomaan mua autetaan, kun E vaihtaa M:lle vaipan tai on sen kanssa sillon kun mä käyn suihkussa tai kaupassa. Ihan yhtälaillahan se sen hommaa on kun mun, mä en kertakaikkiaan oo mikään ykkössijan lapsenhoitopomo jota pitää sieltä sivusta tulla välillä vähän jeesaileen. Jos pitää auttamisesta puhua, ois musta oikeemmin sanoo, että autetaan toisiamme pärjään hyvin.
Äh, tää on kulunut aihe. Mutta tää ei mietitytä mua äitien puolesta siks että ne ”tarvii apua”, vaan isien puolesta. Voisin kuvitella että mua isänä loukkais, jos oman lapseni hoitamista kommentoitais jonkun toisen auttamisena. Eikä oman lapseni hoitamisena.
PS. Miks ravintoloitten mainoksissa on isänpäivinä ”murea sisäfilee, pippurikermakastike, pekonivoiperunat, marinoituja juureksia ja suklaakakkua” ja äitienpäivinä ”höyrytettyä lohta kasvispedillä, jälkiruuaksi raikas hedelmäsalaatti”? Pitänee naamioitua isäks.