Nauru tekee ihmisen

Se teki sen taas! M nauroi! Niin ihastuttavaa! Ehkä jossain vaiheessa tästä tulee niin arkea, ettei siitä tarvi raportoida, mutta nyt vielä tarvii. Vauva nauroi! Lauleskelin M:n nimestä väännettyä laulunlorutusta, ja ”hehee! hehehe!” Niin ihanaa! Lauloin ja nauroin, M nauroi, E nauroi. Valtavan kliseistä, mutta siinä hetkessä oli koko maailma. Hehee!

Sen huomaa selvästi, miten tuollaset ihmismäiset piirteet tekee vauvasta persoonan. Aluksi vauva oli vaan vauva, sievä pieni pötkylä. Mutta siinä avuttomana ja tarkoituksettoman ilmeettömänä se olis voinut olla kuka vaan vauva. Oma, ihana vauva, mutta silti yksi monista samanlaisista vauvoista. Sitten M alkoi katsella silmiin, vastasi katseeseen ja katsoi kasvoihin. Yhtäkkiä siitä tulikin Joku, oma itsensä. Joku joka reagoi, joku joka ajatteli, joku joka teki muutakin kun vain oli. Sitten se äännähti! Ja niin M:sta tuli taas enemmän ihminen. Se ei ollutkaan vaan äänetön ja tahdoton vauva jota me loppuikämme kanniskellaan ja hoidetaan ilman, että se juurikaan edes reagoi siihen. Joskus se liikkuu itse ja tekee vartalollaan niinkun haluaa. Alkaa puhua ja kertoa, mitä ajatuksissa on. Hänen omissa ajatuksissaan! Lapsi ei todellakaan oo pikku-minä, minun jatke, mun ajatusten ja toimien välikappale. Oma itsensä. Ihminen, yksilöity. Pian M alkoi äännähdellä vastavuoroisesti. Sanoi jotain, odotti että jotain sanotaan takaisin, ja vastas taas. Ilme kertoo selvästi, että se on kontaktissa.

Oon miettinyt missä menee vastasyntyneen raja, kuinka pieni vielä on vastasyntynyt. En tiedä onko sille joku virallinen määritelmä, itse oon ajatellut vastasyntyneen olevan vielä ehkä parin kuukauden ikäinen. Nyt voin sanoakin, että M ei enää oo vastasyntynyt. Se on vauva, lapsi, ihminen. Hahmottaa hieman ympäröivää maailmaa, ihmisiä, tavaroita. Liike, katseet, ilmeet ja äänteet ei oo enää pelkästään tahdottomia. Ja kaiken lisäksi, vauva nauraa! Hehee! Hehehe!