Linja-autossa on tunnelmaa – ainakin salakuuntelijalla
Syksyn myötä mun elämää on saapunut sulostuttaan joukkoliikenne. Toki lapsenkin kanssa on välillä kuljettu bussilla, mut aika hiljasiin aikoihin ja melko lailla vaan lapseen keskittyen. Nyt oon hypänny nysseen lähes päivittäin, ja usein siinä ihmisvirtahuippujen tienoilla. Muutenhan se köröttely on aika ärsyttävää (parhaina päivinä on ärsyttäny hitaus, ahtaus, kuumuus, ärsyttävät ihmiset, pahanhajuset ihmiset, norkoilevat ihmiset, tuuppivat ihmiset JA kuski) (eli ihan vaan ihminen), mut jotain hauskaa siellä kuitenkin on. Ihmisten kuunteleminen nimittäin. Mä en todellakaan kuuntele musiikkia (no mistäs mä antiikkiteknikko ees kuuntelisin) enkä aina edes vaivu ajatuksiin, mä höristelen korvia muitten jutuille. Ja voi pojat kun ihmiset on välillä hauskoja. Ja karseita.
Karseita oli ne hädin tuskin yläasteikäset pojat, jotka manas kun ”luokalla ei oo ketään tarpeeks hyvännäköstä”. Että ”ei paljoo kiinnosta ne muijat”. Ja se kilpavarustelu, kummalle oli ostettu kalliimpi jääkiekkomaila ja kumpi nokitti paremmalla pelireissulla. Karsee oli myös tyttö, joka soitti noin viissataa puhelua ja joka kerralla kävi läpi samat asiat siitä, miten ”heidi sano näin, ja sit leena oli sanonut sille niin, ja sitä mä sanoin ja sit se sano, ja sit mä sanoin ja sit heidi sano, ja sit mä sanoin et katri oli sanonut näin ja sit heidi sano näin, ja sit se oli sanonut sille että se oli sanonut näin, ja sit mä sanoin”. Höystettynä sillä, että noin joka kolmas sana oli ”niinku”.
Tahatonta komiikkaa tarjos ne pahistelevat lukiojunnut, jotka ikuisuuden kestäneen ”siis tuuttekste illalla hengaan vai ette” -neuvonpidon jälkeen pääsi purkaan kouluangsteja. ”Meillä on nyt se v*tun kirja-arvostelu äikässä.” ”Ei v*ttu meilläki oli, oli ihan v*tun paskaa.” ”Joo niinpä, mulla on vielä joku v*tun F.E.Sillanpää”. ”Voi v*ttu kuka se ees on?” ”No en v*ttu tiiä, mikä v*tun nimiki se on joku F.E., mistä se ees tulee?” ”V*ttu varmaan joku Faarao Erkki.” Voi olla että mun hartioitten hytkyminen paljasti huvittuneisuuden Faarao Erkistä, mahtavaa kekseliäisyyttä!
Äärettömän sulosia taas oli ne noin kymmenvuotiaat pojat, jotka melkein koko matkan jutteli siitä, miten hienoo ois rakentaa vene ja kuinka -jopa ihan järkevän kuulosesti- ne sitä tekis. Ja jotka harmitteli kun usein on pelireenit heti koulun jälkeen, kun ois kiva olla hetki rauhassa. Ja jotka toisen lähtiessä vaihto sanat, ”moikka”, ”moikka, hyvää viikonloppua”, ”samoin”. Tuollasen kasvatan lapsestani.
Välillä pitänee asemoitua myös bussin etuosaan, mummo-osaston aiheita päivittään. Niillä on aina niin riemullisia juttuja: ”No hei!” ”No hei hei! Onpa mukava nähdä.” ”Juu, mukava nähdä joku tuttu kun melkein kaikki on jo kuollut.” Päivänjatkoja.