Yöunet. Omat.
Vuosikatsauksessa mainitsin, että äitiydestä ei ilmennyt mitään jäätäviä yllätyksiä. Mieleen tuli kuitenkin yks asia, josta oon yllättynyt. Se, että pärjään kun pärjäänkin väh(emm)illä yöunilla. Mun suurin pelko (ja todellakin pelko, muutaman kerran itkinkin siitä hätäännyksestä etten ehkä saa nukkua tarpeeks) oli väsymys ja siitä seuraten se, että nukahdan väsyneenä kesken päivän ja vauva esim ryömii parvekkeelle ja tippuu jostain vauvanmentävästä aukosta jota en oo huomannut. Mutta autuaana luojan lykkynä en oo kuollut väsymykseen.
Mä oon aina tykännyt nukkua, paljon. Oon surkee aamusin. Ekan kerran nukuin pommiin kerhoikäsenä, eli en oo lapsenakaan ollut aamuvirkku pomppija. Kouluista oon läpi vuosien myöhästellyt jatkuvasti enkä todellakaan oo vapaaehtosesti valinnut aamukursseja. Vapaapäivänä aikasin herääminen on tarkottanut ennen puoltapäivää, ehkä yhtätoista, ihan epäluonnollisen aikasin jos kello on 9. jotain. Vaikka se ois 9.59, silti ollaan aamuvirkkuna. Varsinaisesti mä en niinkään perusta ilta- tai aamuvirkkupuheista, uskon että kyse on syvän unen vaiheesta. Sama unimäärä riittää tai ei riitä, riippuen mihin kohtaan se ajottuu. Vaikka nukkuisin klo 22-07, herätessä väsyttää. Jos nukun 23-08, on jo ihan ok. 00-09 jälkeen saatan herätä jopa itestään. Näin siis nykyään kun yöt on suht säännöllisiä, eikä tuu harva se päivä valvottua aamuyöhön. Rauhottumisen huomas jo raskausaikana, jollon tilanne käänty niin, että yli kymmeneen, saati yhteentoista nukkuminen tuntu myöhältä (”susta on näköjään tullut oikeen kovan luokan eläkeläinen”, totes siskokin, kun menin ja lähetin sille tekstarin joskus yheksän jälkeen). Paljon on siis tietysti ihan levosta kiinni, mutta edelleen ne aamuyön (eli siinä neljästä seittemään) unet on ne, jotka pitäs saada nukkua loppuun keskeytyksessä, jotta aamu ei lähtis koomasena.
Voitte siis kuvitella, että mua ei todellakaan naurattanut ajatus lapsiperheen aikataulusta, jossa noustaan ylös kuudelta. Meille olikin aika itsestäänselvää, että vauva pyritään saamaan tähän ”mun” rytmiin. Niin se pitkälti menikin, ja M laitettiin alusta lähtien nukkuun kymmenen yhdentoista aikaan, jollon menin itekin, ja syöttöjä lukuunottamatta uuteen päivään herättiin yhdeksän kymmenen maissa. Mieleen voi tietysti tulla se iltojen oma aika, mut sitä ei tarvinnut tosissaan ees miettiä. Kun valintana on se, kumpi on omalle hyvinvoinnille tärkeempää, oma aika iltasin vai kunnon unet aamusin, voitti jälkimmäinen mun kohdalla ihan kirkkaasti.
Tietysti on ollut myös niitä huonoja öitä (teki pahaa lukeekin tätä), liian aikasia aamuja ja väsyneitä päiviä. Mutta koska ne pääosin on kuitenkin vähemmistössä, oon selvinnyt. Tää tuntuu varmasti joistain naurettavalta, mutta mulle on saavutus porskuttaa seitsemän tunnin vuorokausiunella niin, että päällä ei oo jatkuva väsymys. Kyllä äitiys vaan opettaa! (Sitä en tiiä mitä taaperoaika opettaa, kun arvaamattomat aamut alkaa välillä yhdeksän pintaan, välillä muutama tunti aiemmin…)