Sanojen tapailua (ja utelua)

”Joko se puhuu?” ”Tuleeko jo sanoja?” ”Sanoo varmaan jo äiti?” ”Onko alkanut jutteleen?”

Siinäpä se, mikä jokaista ihmistä on tuntunut kiinnostavan sen jälkeen, kun M täytti 1v. Puhuuko, puhuuko, puhuuko. Ymmärrän kyllä, että kehitys kiinnostaa ja että puhe on se seuraava raportoitava kehitysaskel. Ymmärrän senkin, että jokaiselle yksittäiselle kysyjälle se on vaan yks kysymys. Ittee vaan jo tympii toistaa puolen vuoden ajan samoja. ”Ei ihan vielä”, ”vähän tapailee”, ”ei juurikaan”, ”paria sanaa sanoo sinnepäin”. Koska niin se on ollut. Siitä lähtien kun M aika tasan yksivuotiaana osas muutaman sanan, on tilanne suunnilleen sama. Ota, äiti, ei, oho.

Mä kun oon vielä niin tylsä, että lasken sanoiks vaan oikeet sanat. Jos lapsi sanoo ”maamaa” halutessaan maitoo, niin mun mielestä se ei sillon osaa sanoo maito. Osaa kyllä yhdistää tietyn äänteen tiettyyn asiaan, mutta se on eri asia kun varsinainen puhe. Jos lapsi sanoo ”vruuuum” nähdessään auton, niin kyllä joo se tietää että auto ”on” vruum. Mutta… mun laskujen mukaan puheessa ei vielä oo autoa.

M on nyt päässyt välivaiheeseen, eli puolikkaisiin sanoihin. Hän käyttää asioista niiden lopputavuja. Maito siis on to, vaippa on pa, kukka on ka, suihkuun halutessa sanotaan tomerasti KUU. Sanoja nääkään ei mun mielestä oo, mutta hyvä alku. Sanomisella tarkotetaan jo ihan oikeeta sanaa, se vaan ei tuu vielä ihan kokonaan.

Kiirehän tässä ei vielä oo puhua, alle puolitoistavuotiaalla. Silti tiuhojen tiedustelujen lomassa tekee välillä väkisinkin mieli puolustella jotenkin. ”No mut se liikkuu tosi paljon”, ”eihän siinä ehdi opetella puhuun kun kaikki aika menee juoksemiseen”, ”useinhan jompikumpi menee selvästi edellä, puhe tai liikkuminen”. Ja niin kai se oikeesti usein onkin, puhe jää kirjaimellisesti jalkoihin. Kyselijät on varmaan ihan hyvällä mielellä juttelemassa, mut saatan silti pian todeta, että M kertoo kyllä sitten ite kun osaa puhua.