Jaaha, tämä vaihe

Olin niin hölmö, että ihan vaan kuvittelin antavani lapselle pastillin. Sitä xylitolia aamupalan jälkeen. Takanapa vaan näyttää olevan ne ajat, jollon pastillin antaminen ja syöminen toimi, ööh, siten että annoin lapselle pastillin ja se söi sen.

Nythän homma meni niin, että otin purkin pöydältä, avasin sen, otin pastillin ja ojensin M:lle. EIIIIIII, KRÄÄÄÄÄÄÄÄH. Häh, näytin purkkia mistä on kyse, EIIIIIII, KRÄÄÄÄÄÄÄÄH, näytin pastillia, EIIIIIII, KRÄÄÄÄÄÄÄÄH, kysyin että etkö otakaan ja laitoin purkin pois, EIIIIIII, KRÄÄÄÄÄÄÄÄH, otin takaisin ja ojensin avonaista purkkia, EIIIIIII, KRÄÄÄÄÄÄÄÄH. ”Ihan sama sitten”, ja jätin purkin siihen. Johan neiti rauhottu ja katto mua silmiä pyöräyttäen (oikeesti, ihan kun ois tullu jo oikein kunnon heipliiiiis-ilme). Sitten hän itse otti purkin, avasi sen itse, otti itse pastillin ja laitto suuhun, laitto itse purkin kiinni ja itse takasin paikalleen. Ja oli täysin tyytyväinen. Ihan itsekseen.

Mä en todellakaan kuuntele Klamydiaa, mut jostain mielen sopukoista nousi silti vanha kuulemani kertosäe…

No se on minäminäminä,
minäminäminä,
minäminä eikä kukaan muu.
Minäminäminä, minäminäminä,
minäminä eikä kukaan muu.
Minäminäminäminäminäminä, jeejeejee.
Se on minäminäminäminäminäminäminäminä
minäminäminäminäminäminä,
eikä kukaan muu.

Tällä mennään.