Hyvää ja huonoa

Hyvää on se, että yösyöminen kannattaa. Ei aikuisille, sori. Mut vauvoille näköjään kyllä. Melkein jo alko korpeen, kun muutama viikko on ollut kunnon yötankkausta, eli M on syönyt yön aikana kahdesta neljään kertaan (plus nukutus ja herätys). Tän viikkosessa neuvolassa se kuitenkin palkittiin: M on kolmessa viikossa kerännyt 600 grammaa painoo ja 3 senttiä pituutta. Hurja pyrähdys! Ja mahtava fiilis itelle, ei se mitään vaikka ei saa pitkiä unia, mä oon kehittänyt sille mahtavaa ruokaa jota se on mahtavasti syönyt ja sillä mahtavasti kasvanut. Huomaa kyllä, miten M on ”ihan eri kokonen” kun ennen. Kun ite istuu ja puoliks makaa sängyn reunalla, ei tyttö enää nousekaan olkapäälle tosta vaan yhellä kädellä. Hoitopöydälle laskiessa pää menee aina samaan kohtaan, mutta jalat tuleekin alustasta yli. Tosi hassu vaihe, vähän väliä toinen on jo iso ja samalla niin pieni.

***

Ajatusvirtana jatkan toisesta aiheesta, ennen sitä otsikon huonoo. Jäipä mieleen tosta ruokinnan ja kasvun mahtavuudesta. Ennen omaa vauvaa en ymmärtänyt mitä imetyksestä kohkataan. Oon pitäny rintamaitoo ja vastiketta ihan yhtämoisina, ja tuntu ihan absurdeilta ne ”oot silti ihan hyvä äiti” -hokemat joihin törmäs joka tilanteessa, kun joku mainitsi että maitoo ei tuu ja korvikkeella mennään. Ajattelin, että eiköhän korvikemaito oo jo niin tavanomanen juttu, ettei siitä edes voi kokee mitään huonommuuden tunteita ettei imetä.

Sitten tulin raskaaks, ja oman kehon toiminta yllätty ja ihastutti. Musta oli niin siistiä että mun vartalossa kasvaa uus ihminen, jota mä siinä kropallani kasvatan. Jonkun ajan päästä mun vartalossa käynnistyy jotain ja mä synnytän, niin hienoo! Kliseistä, mutta yhtäkkiä tuntu ihan vähäpätöseltä, että vartalolle tärkeintä olis olla kaunis, kiinteä, notkea ja voimakas. Munpa keho tässä kasvattelee ihmistä! No, sitten hiipi mieleen se imetys. Se tuntu niin luonnolliselta jatkumolta siihen kehon toimintaan, että yhtäkkiä tuntukin pelottavalta ajatus, ettei niin käviskään. Mitä jos mun vartalo ei osaa, mitä jos se ei kykene.

Edelleen oli ja on ihan sama, mitä muut tekee. Pienessä mielessäkään ei oo käynyt ajatus, että imettämätön vartalo ois epäosaavampi tai jotenkin muuten negatiivinen. Paitsi jos kyse on itestä. Huoh.

Tältä pohjalta siis lähti ne edellämainitut mahtavuusfiilikset vauvan kasvusta. Kaikista mahtavinta on silti ihan ylipäätään se, miten ihminen kasvaa. Suurenee vaan koko ajan! Vau.

***

Nonii, takasin arkeen. Huonoa on sitten siis se, että M:lla on nuha. Raukka! Mulla itellä on ollut muutaman päivän alkavaa flunssaa, ja eipä sitä pysty omaa vauvaansa oleen koskematta ja suukottamatta. Toivottavasti päästäis ihan vaan tällä, nytkin on jo niin säälittävää kun toisella rohisee nenässä ja valuu limaa. Yö meni mukavasti sellasissa puolentoista tunnin pätkissä, kun M ilmeisen epämukavan olon myötä puhkes aina kovaan huutoon ja itkuun. Pitänee ens yönä laittaa se omaan sänkyyn että saa päädyn ylös, mitään sipuleita en kyllä ala ripusteleen.