Epäonnistumisen pelon ymmärtäminen – Fixed mindset

Sivusin viime kerralla epäonnistumisen pelkoani ja sitä, miten useimmiten teen vaan asioita, jotka jo osaan. Nyt facebookin uutisvirrasta osui silmään kaverin linkkaama kirjoitus, jota luin kurkkua kuristaen. Tuo olen minä. Jopa osa esimerkeistä oli juuri niin täsmällisiä, että mieleen tuli, onko nää poimittu jostain mitä olen itse kirjoittanut. Oli ihan todella outo tunne, päässä alkoi humista, en oo oikeastaan koskaan lukenut jotain minua niin vahvasti, niin henkilökohtaisesti.

Sanon heti, etten kuitenkaan ole perfektionisti, kaukana siitä. Haluan ennemmin päästä helpolla kun hioa täydellisyyttä, lyön mieluummin läskiksi kun pusertaisin täysillä. Mun ymmärryksen mukaan perfektionismissa täytyy työskennellä, tavoitella, toimia, ja juuri niitä mä en osaa. Ja koska en osaa… tiedätte jo, en yritäkään. Jo onnistuminen ja osaaminen on eri asioita kun täydellisyys.

”Ajatusmalli tarttuu usein joko perheestä tai koulusta. Määrittävin tekijä on se, kehutaanko meitä lapsena yrittämisestä ja sinnikkyydestä, vai onnistumisesta lahjakkuuden ja älyn avulla.

Jos saamme kehuja yrittämisestä ja kovasta työstä, opimme arvostamaan niitä polkuna onnistumiseen. Jos emme osaa jotain heti, uskomme, että voimme kehittyä siinä harjoittelemalla.”

Mä en muista, että meitä olis erityisesti oltu kehumatta yrittämisestä. Sanottiin kyllä, että älä luovuta, yritä vaan, onnistut kun harjoittelet. Mutta toisaalta, lapsena usein on jo (tarpeeksi) hyvä kaikessa. Etenkin, kun mulla hankalimpana ongelmana on koulumaailma ja opiskelu, niin siinä ei ole tarvinnut yrittää. Kun oppii lukemaan 3-vuotiaana, lukee 5-vuotiaana siskolle iltasadun ja ekaluokalla muiden muistellessa aakkosia lukee ite pulpetissaan pari Neiti Etsivää viikossa. Missä vaiheessa siinä piti yrittää, harjoitella ja onnistua? Kun pienestä pitäen pelataan tietovisoja, trivial pursuitia ja luetaan lasten aivopähkinöitä, ei ole kovin vaikeaa omaksua ja muistaa asiat tokaluokkalaisen biologiantunnilta, muutamaa hahmoa historiasta tai sitä, montako kulmaa on neliössä. Mä vaan tiedän jo, mä osaan jo. Mä oon hyvä! Hyvä siksi, koska tiedän ja osaan.

”Kun jumipää onnistuu jossain, hän hakeutuu jatkossakin sen asian pariin, voidakseen loistaa lahjakkuudellaan. Kun hän epäonnistuu, hän alkaa vältellä sitä asiaa, koska epäonnistuminen on todiste lahjojen puutteesta.

Niin meille muodostuu ajatuksia: “oon huono matikassa”,“en ole luova”, “en osaa piirtää”, “oon surkea liikunnassa”. – –

Muistan elävästi yhden ala-asteen musiikin tunnin. Oli laulukokeiden aika. Jokainen astui vuorotellen pianon viereen. Yy-kaa ja yy-kaa-koo-nee lurautti hämähämähäkin niin kuin vain parhaiten osasi. Niin minäkin. Arvosana 5 (asteikolla 4-10), joka päässäni muotoutui lopulliseksi tuomioksi, jonka painon tunnen edelleen singstarien ja karaokelaitteiden läheisyydessä: Et osaa laulaa. Älä vain avaa suutasi missään musiikin tahtiin, tai nolaat itsesi.”

Niin. Tottakai mä oon valinnut aina ne, joissa mä oon hyvä. En niitä jossa mokaan. Koska en halua olla huono. Muistan yhä kirkkaasti, miten lapsena soitettiin ja laulettiin mun supermusikaalisen siskon kanssa. Hän soitti pianoo ja laulo, mä hoilotin vieressä. ”Sulla on kyllä kauhee toi ääni”, tokas sisko, kuten sisarukset suoraan tokasee. Vuosia päässäni oli laulamisen suhteen yksi ainoa tieto: kauhea ääni. Vasta aikuisena tajusin, että laulaääntäkin voi ihan hyvin harjoittaa (koska toisaalta oon ihan perusmusikaalinen, ja esimerkiksi poikkihuilun soitosta sain usein kehuja, miten oon luonnostani hyvä. Kappas, luonnostani hyvä. Siinähän nimittäin kävi niin, että kun ns. lasten tunneilta olis yläasteikäisenä pitänyt siirtyä ihan oikeesti vaativiin juttuihin, lopetin harrastuksen. Koska tuskin mä niitä enää osaan.), ja nyt lasten kanssa lauleskelen ja kuulostelen ääntäni (joten no worries sis, olen ehkä päässyt kommentista yli). Kuitenkaan, tosissani, en laula koskaan. Paitsi tietysti läpällä, jolloin voi itekin nauraa miten kauhealta kuulostan. Elämäni ensimmäisen kerran lauloin karaokea 30-vuotissynttäreilläni ja häpesin monta viikkoa. Niin moni ihminen kuuli ja näki, kuinka huono olen.

”Sitten tuli lukio, ja ongelmat alkoivat toden teolla.

Etenkin pitkän matikan ja muiden luonnontieteiden tunneilla olin usein aivan ulalla. Yläasteella matikka oli ollut enimmäkseen helppoa huttua. Sen sijaan, että olisin tehnyt enemmän töitä selättääkseni nuo lukion tuomat haasteet, ajattelin että kyllä minä oikeasti osaan. Vika oli opettajissa, opetuksessa ja kokeissa. Ei esimerkiksi siinä, että en osannut ja jaksanut opiskella kovemmin.”

Lukiossa aloin miettiä, olenko mä sittenkin oikeasti vaan tyhmä. Miten mä en enää saakaan hyviä numeroita ihan vaan menemällä kokeeseen? Miten muut saa? Lukeeko ne? Ei kai mun näitä nyt lukee tarvi. Jaadijaa. Joskus yritin isän kanssa selvitellä matikan koukeroita, lähdin tekeen laskuja suorilta käsin. ”Ootko sä opetellut miten nää tehdään?”, kysyi isä kateltuaan mun pyöreää huulta. No, en. Pitääkö mun muka opetella jotain. Olenko mä niin tyhmä, etten muuten osaa? Taidan olla.

”“Kun loistamaan tottuneen oppilaan edessä on sitten haastava tehtävä, kuten vaikea tentti, hän pelkää huonoa arvosanaa ja saattaa luoda hyväksyttävän selityksen epäonnistumiselle”, Nurmi jatkaa.

Minähän se siinä. Kun edessä oli vaikea koe, jätin usein mieluummin lukematta kuin yritinkään. Huonoa arvosanaa perustelin sitten lusmuilullani: “katoin leffaa, olin skeittaa”.”

Se nyt on vaan sellasta, yks tentti hehe. Jos aihe on vaikea ja vaatii oikeasti työskentelyä, saatto tuntua paremmalta ajatukselta jättää koko luento väliin. Opettelen sitten tenttiin vaan. Opettelen, eli selaan tenttikirjoja, ja tentissä mietin, että johan on vaikea kysymys. Todella yllättävää, että yliopistossa ei pärjääkään ihan vaan yleistiedolla.

Tajusin, että en osaa opiskella. Selasin jopa opintopsykologien kursseja, ”oppiminen oppimiseen” ja muuta. Mutta en koskaan mennyt. Ajattelin niillä olevan jotain semmosia, jotka ei pärjää ite. Kyllähän mä sitten osaan, jos vaan oikeesti haluan. Ja yritän. Jos joskus yrittäisin.

***

Huh. Sitten kuva omasta mielenmallistani, ette varmaan enää mieti kumpi mä näistä olen:

Carol Dweckin Two mindsets.

”Growth mindset – ihminen uskoo, että voi kehittää taitojaan ja älykkyyttään harjoittelun kautta lähes loputtomasti. Jokaisen todellinen potentiaali lajissa kuin lajissa selviää vasta kokeilun ja pitkäjänteisen harjoittelun kautta. Se saa hänet etsimään oppimismahdollisuuksia niiden välttelyn sijaan ja auttaa näkemään epäonnistumisen mahdollisuutena oppia.

Fixed mindset – saa ihmisen pitämään lahjakkuutta ja älyään synnynnäisinä ominaisuuksina. Hän uskoo, että jokaiselle on elämän alussa annettu tietty määrä älliä ja kykyjä, joita ei juuri voi harjoittelemalla parantaa. Tavoitteeksi muodostuu näyttää fiksulta joka tilanteessa ja karttaa epäonnistumista, koska se olisi todiste siitä etteivät omat lahjat riitä.”

Miten mä nään tän nyt niin selvästi. Niin selvästi että rintaa painaa. Nyt olisi niin hyvä hetki miettiä huonoja menneitä asioita ja hukattuja mahdollisuuksia… mielenrauhani vuoksi koitan kuitenkin ajatella tulevaa. Tätä fixed mindsetiä pitää ihan todella työstää.

 

Lainaukset blogikirjoituksesta http://www.moderni-idiootti.fi/viivyttelin-koska-pelkasin-epaonnistuvani/ .