Mitä kuuluu?

Yleinen ”missä mennään” -postaus on aika vaikea alottaa, kun edellisiä oikeita juttuja on kirjottanut lähes neljä kuukautta sitten. Mitä siinä ajassa on tapahtunut? Kuulostaa niin lyhyeltä ajalta (ei ole tapahtunut mitään), mutta tuntuu valtavan pitkältä (kaikki on uutta).

Nuorimmainen mukulainen on kohta jo yhdeksän kuukautta. Eläväinen ja nauravainen ihana lapsi, joka ei enää malttaisi muuta kun seisoskella ja notkutella väsymättömän käsistäkiinnipitelijän kanssa. Tai kun ei halua olla pystyasennossa, haluaa ryömiä vaihtoehtoisesti joko suihkun lattiakaivolle, vessaharjalle tai tuulikaappiin jäystään vaunujen renkaita.

Vanhempi mukulainen on jo niin iso ja niin pieni. Kolmevuotias on syksystä lähtien ollut päiväkodissa kymmenenä päivänä kuussa, ja nekin päivät vilisee eteenpäin viikko toisensa jälkeen. Kirjoitellaan näistä lasten kehityskatsauksista sitten toiseen postaukseen.

Itse olin taas loka-marraskuussa siinä mielentilassa, että eihän missään ole mitään järkeä. Kaikki tuntu olevan vaan surua ja harmia, kaikki minkä kiukulta ehtii huomaamaan. En oikein muista koko marraskuusta mitään, varmaan oli pimeää ja tylsää. Ja nyt, muutaman aurinkoisen päivän jälkeen mietin, että mikä siellä taas olikaan niin vaikeaa, kuka se mörrimöykky oikein oli ja mistä se sai ajatuksen, että KOKO ELÄMÄ on ihan tuhoontuomittua ja kaikki on pilalla. Että hyvinhän tässä porskutetaan ja hymyilyttää. Taitaa se kiertokulkuni olla sellanen, että taas tän vuoden lopulla hautaudun tyynyihin itkeen ja töksäytteleen, kunnes helmikuussa nostan pääni ja ihmettelen, että mistähän se murina oikein kumpusi. Parempi olla miettimättä sitä nyt.

 

 

Gradu ei ole vieläkään valmis ja paperit odottaa saamistaan. Alkuperäinen haavehan oli saada homma pakettiin ennen vauvan syntymää viime keväänä, heti graduseminaarin päätteeksi. Kapasiteetti ja aika ei riittänyt, siihen se jäi. Seuraava etappi oli syyskuu ja miehen kahden viikon loma – en avannutkaan tietokonetta. Sitten ajattelin vuoden lopun olevan hyvä määränpää, noooh ks. edellinen kappale, kai se loppuvuosi oli olemassa kuitenkin. Yhä raskaammin huokaillen asetin valmistumisen samaan syssyyn vanhempainvapaan päättymisen kohtaan, eli maaliskuun puolivälin tienoille. Nyt oon jopa saanut tekstiä ylös, pikkiriikkisin askelin tosin. Joskin kirjoittaminen ja kaikki taustatyö tuntuu tällä hetkellä aiiiiivan sairaan tylsältä, minkäänlaisesta flow-tilasta ei todellakaan oo aavistustakaan. Toivo elää kuitenkin, että väkisin vääntämälläkin vois jossain vaiheessa saada valmista. Toivo kylläkin koki pienen kolauksen, kun ihan läpällä tarkistin opinto-oppaan kurssivaatimukset huomatakseni, että ne on muuttunut. Yhtäkkisen itkun ja jäätävän vitutuskohtauksen jälkeen en voinut kun yrittää koota itseni pystyyn ja nöyrtyä siihen, että edelleen maaliskuussa istun yliopistolla jollain euroopan finanssiyrjöoksennushallintoshittikurssilla. Ja mikäpä olisi kaiken tän rämpimien jälkeen huvittavampaa, kun että hyvässä lykyssä kaikki opinnot on vihdoin paketissa.. ..aprillipäivänä. Että saapa nähdä mitä sieltä takataskusta vielä sillon sitten löytyykään.

Vinkki: jos kuvittelet kirjottelevasi gradun valmiiksi vauvan päiväuniaikoina kahtena päiväkotipäivänä viikossa, olet kohtalaisen hyväuskoinen hölmöläinen.

Kevättä kohti! Uusia tuulia ja näin! Mitä teille kuuluu?