Vauvan uni = äidin uni

M:lla on joku ilmeinen riippuvuuskausi menossa, sillä yksinoloa ei suvaita. Satunnaisesti M viihtyy hetken yksin leikkimatollaan, mutta useimmiten ei. Vähintään jos se huomaa aikuisen poistuvan huoneesta, alkaa välitön huuto. Joskus se loppuu kun äiti tai isä palaa näköpiiriin, joskus tarvitaan pitkää ja harrasta sylittelyä. Joskus M suostuu istuskeleen sitterissä kunhan näköyhteys säilyy, tää on erittäin hyvä juttu esim kun yrittää laittaa ruokaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin sylissä on paras olla. Mikäs siinä, ei mua älyttömästi vaivaa löhöillä sohvalla vauva mahan päällä, seurustellen sen kanssa tai vaikka silmäillä siinä lehtee. Ihan joka päivä aamusta iltaan se ei kuitenkaan onnistu, kun jotain pitäis tehdäkin. Lisäks esimerkiks vessassa käyminen tai kuuman kahvikupin hakeminen on mukavampaa ilman sylissä pomppivaa lasta, mutta siihen kun saattaa mennä viisi tai jopa kymmenen sekuntia, niin sehän on liikaa. Kukaan ei kuole siihen hetkelliseen huutoon, mutta se kymmenennen kerran kuuluva silmitön KRÄÄÄÄÄÄÄÄÄH kyllä hiukan repii hermoja. Päiväunetkin on nykyään mitä sattuu, joskus tunti ja joskus neljä. Tänään M on aamuyhdeksän jälkeen nukkunut kaks reilun tunnin pätkää, aamu- ja iltapäivällä. Nyt sain sen nukahtaan, muu aika on mennyt säätämisessä. Säätäminen = yritä tehdä edes jotain, totea että vauva karjuu kaikesta, leiki sen kanssa ja huomaa säteily, toista sata kertaa, luovuta ja pyhitä päivä lallattelulle.

Ne yötkään ei oo viime aikoina menny ihan putkeen. Odotettavissahan tää oli, mutta nyt on todettava, että tämä(kin) äiti alkaa olla vähän väsynyt. Fyysisesti vai henkisesti, en tiedä. Ehkä enemmän henkisesti, mutta se taitaa johtua siitä fyysisestä. Sekä että siis. Neuvolassakin totesin, että nyt väsyttää. Myönnettävähän se on, vaikka mietityttääkin saako helpon vauva vanhempi niin kokea. Jotkut vauvat on syntymästä asti nukkunut huonoja öitä ja huutanut päivät, ei meillä, kyllä mun siis pitää jaksaa. Tai ainakin olla hiljaa. Tai ainakin ymmärtää että oon vähän heikompi äiti. No ei vaan, oikeesti en ajattele noin ja toivon ettei muutkaan ajattele. Silti noikin ajatukset käy sillon tällön mielessä.

Päiväriippuvuus lienee vauvalle normaalia ja ehkä suotavaakin (ainakin yritän uskotella itelleni niin), joten on lähdetty parantaan tilannetta öistä. Ongelmahan on luultavasti ollut siinä, että oon nukuttanut vauvaa rinnalle. Ja siinä, että kehitys on liikkeen ja maailman tutkimisen osalta mennyt hurjana eteenpäin. Ja siinä, että oon liian kärppänä reagoinut vauvan öisiin ininöihin, ja ruvennut tunkeen tuttia tai hosuun muuta. Viimesimpään oon koittanut kiinnittää huomioo, mutta se on aika hankalaa tasapainoilua. En vielä osaa tuntee sitä eroo, että millon M ääntelee unissaan ja mun vastaus siihen vaan herättää sen turhaan, ja millon ääntely kasvaa niin suureks että muuttuu itkuks, menee liian pitkälle ja M herää kunnolla. Ja herättyään vaatii sen rinnan, kun on siihen tottunut nukahtaan… tän oon tiennyt jo alusta asti, mut siihen nukuttaminen on ollut niin helppoo, että oon ajatellut vierotuksen olevan sit sen jonkun ajan murhe. Jep, eli nyt tän ajan. Se on siis ollut nyt se päätavote nukutuksen muuttamisessa. Parina iltana oon nyt sitten syöttänyt M:n sängyn reunalla istuallani, sitten siirtänyt sen sänkyyn ja nukutellut sinne. Raukka vaan on niin tottunut, että vaikka olin pumpannut siihen niin paljon maitoo kun vaan useella yrityksellä meni, niin sänkyyn laitettuaan se käänty mua kohti kyljelleen ja avas suunsa. Tutilla, taputuksella ja kainalolla on kuitenkin saatu se nukkuun.

Ekana yönä kahdella herätyksellä nousin imettään M:n istualleni, ja siirsin sen pystyasennon kautta takasin sänkyyn sitten kun se alko nuupahtaan. Muutamalla herätyksellä huomas, että kyse oli vaan rinnan hamuamisesta ja imeskelyhalusta. Jossain vaiheessa aamua taisinkin livetä vanhaan tuttuun… argh, ehkä ois syytä opetella sitä johdonmukasuutta nyt eikä sit joskus kolmen vuoden päästä. Mut mistäs sen tietää jos M:lle sopiikin paremmin pehmee lasku kun äkkikäännös! Tai siis jos mulle sopii, eiku siis M:lle tietty. Viime yö oli jo ehkä pieni edistysaskel. Yöunille nukahdettiin puoli yhdentoista aikaan, muutaman imetyksen jälkeen. Sitten kellontarkka tyttömme heräs klo 01.00, 03.05 ja 05.00. Jokaisella kerralla itkahtelun alettua odotin ensin hetken, sitten tarjosin tuttia, sitten nousin istuun ja otin vauvan ylös rinnalle. Jokaisella kerralla M söi hyvin, lopetti ite, siirsin sen sänkyyn ja se jatko nukkumista. Aamuseitsemän jälkeen annoin rintaa makuulla, minkä jälkeen nukuttiin taas yheksään ja aamusyötön jälkeen noustiin. Tiheää heräilyä siis, mutta toisaalta ei yhtään turhaa mikäsillänytonmikseisenuku-kitinää. Toivoa on, että kasvavalla mahantäytteellä (eilen meni ensikosketuksella ainakin kolme teelusikallista porkkanaa) olis jossain vaiheessa vaikutusta.

Jaaha, ja kun jo melkein puoli tuntia on mennyt, kuuluu vaunuista surkea kitinä.