Näin pelästytät puoliunisen avovaimon

Ilta, oltiin menty nukkuun. M ihan E:n kainalossa, minä sängyn toisella laidalla. Unen rajamailla. Alkaa kuiskailu.

E: ”Hei?”

L: ”Mmm…”

E: ”Hei!”

L: ”Hähh”

E: ”Tän pää on ihan vihree!”

Nyt voidaan ihastella ihmismieltä, koska ehdin käymään läpi seuraavanlaisen ajatusketjun siinä suunnilleen alle sekunnissa ennen kun edes käännyin:

”Tä? TÄ? M:n pää on vihree?! Mikä sillä on, se on joku myrkytys! Onko se syönyt jotain viherkasvia? Voiko puurosta tulla myrkytys? Se on mädäntymistä, sillä on joku verisairaus ja se näkyy iholla mädäntymisenä! Apua, pakko kattoo, mitä pitää tehä?! Ei täällä nää kun on ihan pimeetä! Hei, häh, miten E näki että M:n pää on vihree kun täällä tosiaan on ihan pimeetä? Öö, hei, hmm, ehkä… ehkä se sanokin että tän pää on ”vähän viilee” eikä ”ihan vihree”…”

Joo, ei oletettavasti sen suurempaa aihetta huoleen.