Äidin ja lapsen henkinen yhteys

”Alun perin skeptismi oli Pyrrhonin perustama hellenistisen filosofian koulukunta. Antiikin skeptikot pyrkivät osoittamaan erilaiset tiedolliset väitteet epäpäteviksi. Tämä liitettiin elämänkäsitykseen, jossa keskeistä oli mielenrauhan saavuttaminen tietämättömyyden tunnustamisen kautta. Nykyään skeptismillä tarkoitetaan usein yliluonnollisia asioita koskevia väittämiä kohtaan suunnattua epäilyä.”

Näin kertoo tieteellinen lähteeni Wikipedia. Tutulta kuulostaa, tunnistaudun viimeisen lauseen skeptikoksi. Oon just se henkilö, joka selittää selittämättömät ilmiöt selviksi, tavalla tai toisella. Enneunet on poimintoja tajunnanvirrasta, äänet ja ilmiöt johtuu miljoonista erilaisista fyysisistä asioista, kokemukset on tunteita ja ne loput kummallisuudet, no, kaikenlaista sattuu, ”mutta on sillekin selitys”. Enhän minä tietenkään varmaks voi enkä haluakaan väittää etteikö mitään toisen ulottuvuuden juttuja tapahdu, mutta hyvin harvan ”tosi outoo” -jutun nielen tosta vaan.

Usein kummalliseen juttuun on syynä ihan vaan myös sattuma. Sattumakin voi kuitenkin koskettaa ja jättää tilaa mietinnälle, että kuinka tiiviisti sielut voi pitää toisistaan kiinni.

Viime elokuussa, muutama päivä lasketun ajan jälkeen, synnytys alkoi. Päivällä en vielä ilmotellut vanhemmille, odottelin mihin suuntaan tilanne jatkuu. Iltaseitsemältä sitten viestitin äidille, että sairaalasta ei käännytetty pois, eli täällä ollaan vaikka vielä kestääkin. Tän jälkeen ei tilannetietoja herunut.

Yöllä äiti oli yhtäkkiä herännyt ja tuntenut jonkunlaisen helpotuksen huokaisun. Oli levollinen olo ja hymyilytti, katsoi kellon olevan 1.55, ja jatkoi rauhassa nukkumista.

Vastauksena mun sairaalaviestiin äiti lähetti tsempit, ja sanoi olevansa hengessä mukana. Hyvin olikin. Vauva kun syntyi kello 1.53.