Äitikausi

Sano jotain, niin se muuttuu. Tää tuntuu pätevän myös vauvaelämässä. Kunhan ehdit jollekin kertoa mikä on perheen rytmi, miten vauva nukkuu tai millanen se on, niin eikös kyseinen ”vaihe” oo jo taas ohi ja homma keikahtaa mihin sattuu. Nyt muutosta on alkanut ilmetä vierastamisessa ja vanhempaan leimautumisessa.

Tyttökaverit kävi meillä lounaalla tässä eräänä päivänä. Jätin M:n normaalisti siihen olohuoneeseen vieraiden kanssa, ja menin ite keittiöön. Alko kuulua kitinää! Äidin syliin siis, no totutellaan hetki. Hetken päästä vein M:n takasin, eikä mennyt kauaakaan, kun se suru puserossa ryömi keittiöön mun jalkojen juureen. Vielä syöttötuolistakin piti päästä hetkeks syliin, ennen kun saatto alkaa hymyileen ja keikisteleen.

Entistä kovempi sylivauva tuosta on muutenkin tullut. Varsinkin äidin syliin pyrkivä. Kaiken muun sylittelyn ohella tulee usein kesken leikkienkin hetkeks mun luo ja pyrkii syliin, ja jonkun ajan siinä istuttuaan ja halauksia saatuaan palaa touhuihin. Eikä oo ihan yks eikä kaks kertaa, kun rennosti koko perheen kanssa sohvalla maatessa M:lle ei kelpaa kun mun kainalo ja mun päällä makaaminen, muuten istuu parkuen kädet ojossa. Isänsä tosin on ykkösvaihtoehto aina tauon jälkeen. Eli kun E:n työvuorot menee niin että muutama vuorokausi kuluu lähinnä töissä ja nukkuessa, niin sen jälkeen mun sylissä oleminen on yhtä kiemurtelua, ja M rauhottuu vaan E:n rintaan nojaten.

En tiedä kuinka pieni vauva ymmärtää minkäänlaisen mustasukkasuuden päälle. Viikonloppuna oltiin katsomassa M:n pienenpientä suloista serkkutyttöä, jota pidin sylissä. M makas lattialla vähän matkan päässä mun edessä, ja ilmeensä vaihteli epäuskosta hätääntyneeseen. Taas ryömittiin itkua tuhertaen mua kohti, joskaan en tiedä oliko kyse siitä että äiti oli röyhkeesti antanut sylinsä jollekin toiselle, vai sattuko vaan oleen nälkä…

Ehkä se jonkinlainen kahdeksan kuukauden eroahdistus nostaa nyt päätään. Ainakin myös yksin nukkumiselle on tullut totaalinen stoppi. Rauhallisen kauden jälkeen M huutaa epätoivosena omassa sängyssään kun hänet laitetaan nukkuun. Itkukaan ei oo sitä kiukkusta missämuntuttionlaittakaasesuuhun, vaan surkeeta ja surullista, melkein pelokasta nyyhkytystä. Nyt siis nukutaan tiiviissä perhepedissä, yhtenä iltana M nukahti käsivarsi tiukasti mun kaulalla, kasvot kiinni kasvoissa mun poskea vasten hengittäen. Toisen kerran sätki ja huusi niin kauan että kiedoin hänet kaksin käsin mun kainaloon ja M piti molemmin käsin mun kasvoista kiinni. Eilen taas nukahdettiin M puoliks mun päällä maaten, selkä koko pituudelta mun kyljellä ja puristi käsillään mun käsivarresta. Saa nähdä mihin asti tää symbioosi jatkuu, ja millon isin syli on taas ihan yhtä mainio kun äidinkin.