”Minä suojelen sinua elämäni jokaisena päivänä.”
Viime viikonlopun HS:ssa, muistaakseni pe 12.4. (mulla ei oo enää lehtee käsillä joten ilmaisut ei oo sanatarkkoja, mutta melko monta kertaa se tuli luettua), yleisönosastolla oli kirjotus koulukiusaamisesta. Kirjotus oli poikkeuksellisesti nimimerkillä, Leijona. Nimimerkki kirjotti, kuinka hän on yrittänyt kasvattaa lapsestaan reilun, mukavan, kunnioittavan, oikeudenmukaisen. Hänen lastaan kiusataan. Tuupataan kumoon, nauretaan, lytätään, viedään tavarat. Kiusaajan vanhempia ei kiinnosta, koulua ei juuri kiinnosta, vaan kiusatun lapsen vanhempia kiinnostaa. Kirjotuksessa sanottiin miten väärin on, että kiusattu joutuu nöyrtyyn ja vaihtaan koulua kiusaajan jatkaessa mellastusta. Tämä vanhempi seisoo lapsensa rinnalla ja taistelee, ”me emme piiloudu”. Kirjotuksen lopussa nimimerkki Leijona kirjotti: ”Kun lapseni oli termospullon kokoinen paketti, minä katsoin häntä silmiin ja sanoin: ”minä suojelen sinua elämäni jokaisena päivänä”. Sen aion myös tehdä.”
Itkuhan siitä tuli. Itku siitä, kuinka paljon pieni lapsi tarvitsee suojelua. Ja isokin lapsi. Ja miltä se tuntuu, kun itsellä on valtava suojeluntarve ja -tahto. Miten iskostaa lapseen, että hän voi aina luottaa meihin ja meidän tukeen. Pysymme rinnalla.
Mua pelottaa niin paljon, että joskus käy ”jotain”. Mua satuttaa jo nyt kun mietin, että jos joku joskus kohtelee mun lasta kaltoin. Loukkaa sitä, murtaa sen. Satuttaa pientä sydäntä ja mieltä. Tarkotus ei oo siivota lapsen edestä jokaista murhetta ja pettymystä pois, mutta en kestä epäoikeudenmukasuutta ja toisten tallomista. Saati ilkeyttä ja julmuutta, joiden ainoo tarkotus on purkaa oma paha olo pois välittämättä ja tajuamatta miten se toiseen voi koskee. Ja kun joskus oma lapsi tulee niitä kuitenkin kohtaan. Voi kunpa onnistuttais kasvattaan lapsi niin vahvaks, ettei muiden kolhut aiheuttais syviä kuoppia. Ja niin viisaaks, ettei hän aiheuta niitä muille. ”Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle”, kirjotti Tommy Tabermann.
”Yleensä kaikki menee ihan hyvin”, aletaan hokea siitä hetkestä, kun tekee posiitivisen raskaustestin. Niinhän se kai menee. Yleensä. Eikä tietenkään kannata jatkuvasti murehtia sitä, että mitä jos meille tapahtuukin se yksi sadasta, tuhannesta tai miljoonasta. Silti, se on niin pelottava ja sydäntä särkevä ajatus… oon joskus heittänyt, että tekis mieli kahlita lapsi pöydänjalkaan vahdittavaks siihen asti kun se täyttää 30, mut en nyt tiiä vähentäiskö se kauheesti niitä huolia. Eikä sekään auta vaikka ite yrittäis toimia aina hienosti, järkevästi ja turvallisesti, kun silti voi tulla joku tai tapahtua jotain. Satuttaa pieneen lapseen ja pieneen perheeseen.
Voi pieni M, me suojelemme sinua elämämme jokaisena päivänä.