Äiti

Ei synnytyskertomusta. Musta tuntuu, että vaikka oon kirjottanut sen itelleni ylös, pitäis silti käydä koko tapahtuma vielä ajatuksella läpi. Kaikki meni kyllä hyvin, eikä mitään traumoja jäänyt. Koko se tapahtuma (hei, mun sisällä potki joku ja hetken päästä ihminen oli maailmassa!) vaan oli niin valtava, etten halua jättää sitä taakseni ihan vaan kuittaamalla synnyttäneeni. En myöskään halua unohtaa sitä melkein shokkimaista tunnetta mitä tunsin, kun jalkojen välissä yhtäkkiä makas pieni vauva. Tuijotin sitä aivan sanattomana, melkein vois sanoo etten tiedä löikö mun sydän edes kun olin niin kiinni siinä tunteessa. No, eiköhän se lyönyt 😀 tais siinä myös melkonen potti purkautua adrenaliinia tai jotain, koska purskahdin niin hysteeriseen itkuun etten saanut sitä lopetettua moneen minuuttiin. En kyllä edes yrittänyt.

Aika kauan meni, että tajusin olevani äiti. Jollain tavalla se tuntuu edelleen hassulta. Kun M on jonkun muun sylissä ja itkeskelee, sille sanotaan että ”meetkö äidin syliin” ja ojennetaan mulle. Äidille, se oon minä! Hymyilyttävän huvittavaa. Toisaalta kuitenkin niin normaalia ja just oikeeta. Vaikka en oo pitäny lapsen saamista mitenkään ylimaailmallisen ihmeellisenä (toki se on ihmeellistä ja kiitollista, mutta yleisesti perheen perustaminen ja lasten saaminen on ollu mun suunnitelmissa/toiveissa ihan sitä normaalia, tavallista elämää), niin ehkä silti ajattelin jonkun juhlavan Äitiyden valtaavan mut. Ei siinä niin käynytkään, samanlaisena pulliaisena tässä elämää jatketaan. Usein kyllä huomaan vaan tuijottavani M:aa ja miettiväni, että se on mun lapsi! Elävä, oma ihminen, josta kasvaa lapsi ja nuori ja aikuinen, ja minä oon sen äiti. Siis Äiti. Aika pelottavaa.