”Äiti? Äitii!!”

M on haparoinut äiti-sanaa kiitettävän kauan. Melkein jo parin kuukauden ajan on tullut äittä, ätä, äiiih, usein syliin pyrkiessä. Sanan ja tarkotuksen yhteys on siis ilmeisesti ollut selvillä, ainakin että just muhun liittyy joku äihi-äänne. Muussa yhteydessä kutsuhuutoja ei oo kuulunut, eikä varsinaista ”äitiä”.

Ennen kun tänään! Tänä penteleen sadevihmasena syyspäivänä, jollon pankkikortti lakkas toimimasta ja uunivuoka tippu hyppysistä. Ja kun hetken hengähdyksen jälkeen M jo heräs päiväuniltaan, kuulu hämärästä huoneesta ensin hätääntynyt mutta kirkas ”äiti?” ja sen perään luja ”äitiii!”. Mun naama valahti hätkähdyksestä ja kipitin lastenhuoneeseen jossa M kurotteli sängystään itkusin silmin, ja syliin päästyään huokas olkaa vasten. Jos käyttäisin ilmasua ”voi rakkaus”, niin… no, voi rakkaus!

Tää meni heittämällä kärkeen ”mikä yllätti äitiydessä” -listoilla. Miten voi sykähdyttää niin paljon, miten voi hetkessä saada kyyneleet silmiin yks sana. Äiti. Minä.