Cityäiti ulkoilee

Pohjustus yksi: mä en oo mikään ulkoilmaihminen. Etenkään talviulkoilma. Vihaan kylmää, pimeää ja märkää. Ja tuulta, ja sadetta. Vihaan myös talvivaatteita, toppaa, villaa, sitä että joka kohdassa ihoa pitää olla päällä jotain. Voi olla, että jos en vihais talvivaatteita, en vihais niin paljoo talveekaan, mutta ”pukeutumiskysymys” ei oo niin suuri että se sais mut tykkään talvesta ja talviulkoilusta.

Pohjustus kaksi: yleensä kuitenkin jos talvella ulkoilen (eli käyn kävelyllä, tai nyt siis ”vaunukävelyllä”, ilmeisesti kävely ja vaunukävely on kaks ihan eri asiaa), käytän suurin piirtein olosuhteiden vaatimia vaatteita. Eli toppatakkia, kunnon kenkiä, pipoo ym tylsää.

Asia: tänään ei pitänyt ”ulkoilla”, eli varusteet ei ollut kohdallaan. Etenkään kenkien osalta.

Ihan vaan neuvolakäynnin jälkeen sain kaverilta viestin, ja tuumailujen jälkeen päädyttiin pienelle kävelylle ja kahvilaan. Mä oon jo muutamana päivänä ihan jossain kaupan lähes sulalla parkkipaikalla miettinyt, että nää sileepohjaset saapikkaat ei oo kauheen hyvät talvikengät. No mut tiettyhän ne puuterilumiselle kävelytielle on mitä mainioimmat! Etenkin kun ”kyllä vaunuista saa tukee”. Ainakin siihen asti kunnes tulee kunnon alamäki, joo just siellä puuterilumisella kävelytiellä. Ensin jalka lipsahti pari kertaa, sitten pito lähti kokonaan. Tilanne kesti varmaan viis sekuntia, mutta siinä ajassa ehdin monta kertaa mennä hysteerisestä naurusta hysteeriseen paniikkiin. Oikeesti, eipä paljoo saa pikkusista kaupunkivaunuista tukee, kun niitten etupyörät heiluu ilmassa cityäidin roikkuessa kahvassa ja luisuessa tasajalkaa metrikaupalla alaspäin. Sirojen vaunujen ulkokuori myös pettää sinänsä, että niissä on ainakin yks helvetin kova ja terävä kohta, joka polveen iskeytyessään aiheuttaa kunnon vekin ja muutamankin peukalonpään kokosen kuhmun.

Seuraavaksi voin kertoa, että nivusessa tuntuu mojovalta, kun taiteilee jalkakäytävän reunalla ja toinen jalka lipsahtaa ojaan. Tässä vaiheessa tuntu kivalta omistaa pettämätön ajantaju ja olla pysäkillä täsmälleen samaan aikaan kun bussi, ja hurauttaa sillä viimeset kilometrit. Tosin ois ollu kiva jos bussi ois mun poisjääntipysäkillä päässy vähän lähemmäs jalkakäytävää, niin ei ois tarvinnu harpata ja osua siihen jäätyneeseen reunaan, josta jalka tottakai luiskahti liukuen bussin kynnyksen alle. M nukku tyytyväisenä vaunuissaan tietämättä että eräs taas roikku kahvassa miettien, missähän kulmassa toi nilkka liikkuu ja vieläkö joku kohta jaloista ois osumatta mihinkään.

Sitten olikin edessä enää pieni kävelymatka, joka tosin teille sohjoutuneen lumen takia tuntu yllättävän pitkältä. Käsivarsivapinan otan kuitenkin treenin kannalta, jalkojen sutkiminenkin meni jo melkein tasapainon piikkiin. Ihan tuli mieleen, josko sitä pitäis hommata jotkut ihan oikeesti hyvät talvikengät. Sitten tajusin, että paljon parempi idea on tästedes liikkua paikasta toiseen vaan a) autolla ja b) kesällä.