Ei ihan supermaanantai

Jo yö oli huono. Vauva järjesteli mun sisuskaluja uuteen uskoon niin kovalla volyymilla, etten saanut unta. Käänsin ja pyörin, asettelin tyynyjä ja peittoja. Hyppäsin vessassa, supistikin jo. Tyyppi vaan pyöri ja huiski. Kun vihdoin sain unta, heräsin hetken päästä viereisen huoneen parkumiseen. ”Äitii, minua pelottaa! Pyyhi minulta itkut pois!” Oma sänky oli kuuma ja kylmä, heräilin puutuneena huonoista asennoista.

Vähän seitsemän jälkeen menin suihkuun, ajattelin sen ja kahvin kyllä herättävän. Laahustin, availin verhoja, napsautin kahvinkeitintä ja tein tytölle kerhoeväät reppuun. Mies lähti viemään tyttöä kerhoon ja itse meni punttisalille, mä kelasin päivän tekemisiä. Nukahdin sohvalle.

Ennen puoltapäivää heräsin kaupan kautta palaavan kaksikon tuloon. Söin aamupalaa, mies alko tehdä ruokaa. Istuin pöydän ääressä itkemässä väsymystä. Luin lehden. Niskaa oli särkenyt jo aamusta asti muhkuroituneella tyynyllä nukkumisesta. Istuin sohvalla katselemassa lapsen legoleikkejä, itkin taas vähän ja kyhjötin kainalossa. Mies laittoi lapsen päiväunille ja nukahti ite sohvalle. Mä selasin nettiä, avasin tenttimateriaalit. Huokailin ja menin sänkyyn nukkuun.

Kaikki heräs jossain vaiheessa. Syömistä, makaamista, huokailua. En itkenyt.

Räntäsateeseen ei jaksais lähtee.

Jospa paistais illalla vohveleita ja toivois, että tiistai on jo vähän enemmän tiistai.