Eilen klubilla, taidettiin juhlia / Shampanja kupli oli ilta kostee
Aamun autoradiosta soi Stigin biisi Viheltelen. Ei meillä lauantaina otsikon mukaan ihan shampanja kuplinut, mut kyllä siinä jotain viiniä tuli litkittyä. Sunnuntaina tuli fiilis, että tässähän juhlitaan nykyään ihan yhtenään. Jospa vielä yhdet tuparit viettäis alta pois, niin ehkä sitten jäädään seuraavaa vuotta odotteleen.
No, mikä on ”ihan yhtenään”? Kerran kuukaudessa näköjään. Ekan kerran häippäsin M:n ollessa nelikuinen. Se ei vielä mitenkään älytöntä biletystä ollut, kuten ei tammikuiset ystävän synttäritkään joilta ite hipsin kotiin muiden siirtyessä baariin. Helmi- ja maaliskuusta en muista ihmeempiä, huhtikuussa raportoin ilmeisesti ekasta kunnon humputtelusta. Sen jälkeen oon pysynyt tahdissa: toukokuussa kaverin synttärit, kesäkuussa muuttobileet, heinäkuussa muuten vaan (”tammerfestit”), elokuussa serkkugrillaus, syyskuussa muuten vaan puolitutun keikalla ja nyt just syyskuun loppuhetkillä vielä ihan muuten vaan. Ja nyt tosiaan fiilis, yhtenään ulkona.
En ala pohtiin mikä on paljon ja mikä vähän, tämä mun mainittu määrä on varmaan molempia. Mun historialle näin vähän on näin paljon. Hyvin muistan ne parinkympin ikävuoden jälkeiset vuodet, jollon vaan kerran viikossa baarissa oli harvinaisen tervehenkistä touhua. Suurimman osan ajasta ei tarvinnut miettiä meneekö baariin perjantaina vai lauantaina, vaan molempina. Useimmiten myös jonkun kerran muuten. Olihan siinä maanantaijamit, kymppitiistai, pikkulauantai, eurotorstai ja sunnuntaina muuten vaan kiva päivä. Hyvin oli valinnanvaraa aina kun sattu huvittaan. Usein huvitti. Ja nyt kerran kuukaudessa on yhtenään.
Nuorna oltiin freessejä vielä seuraavanakin päivänä lähtiessä, pakko myöntää että nykyään silmänalusia ei saa piiloon koko viikolla.
Toisaalta onhan se myös hauskaa. Ei mulla edelleenkään oo sitä fiilistä, että ”oijoijoi kyllä kaks siideriä on ihan maksimi ja nukahdan, oijoijoi en oo puoltayötä pitemmälle ollut enää vuosiin, oijoijoi kyllä vaan on kivempi lähtee hyvissä ajoin autolla kotiin ja herätä seittemältä siivoon, oijoijoi kyllä baarissa on kamalaa”. Onneks ei tarvi örveltää (oho siis iskälle tiedoks etten oo tietysti ennenkään örveltänyt), mut kyllä kuplinta päässä ja herkässä oleva nauru silti hauskaa on. Ehkä se enimmäkseen silmämeikin kestävyyttä koskeva huolehdinta on myös ihanaa vastapainoo sille arjessa olevalle huolehdinnalle esim. lapsen pään kestävyydestä, kun se tulee naama edellä alas tuolilta. Voi ihan ilman miettimistä tehdä ”mitä vaan” ja keskittyä vaan itseensä ja ystäviinsä. Tanssia hetken vartalon läpi kulkevan musiikin tahdissa.
Ihanaa on myös, että ei jää potkiin pakottavaa tarvetta lähtee. Mua ainakin repii, jos viikkokausia tuntuis, että ois ihana päästä johonkin, mut jostain syystä ei pääse. Parempi päästä. Taas yks klisee pitää paikkansa, mut sit on entistä kivempi olla taas kotonakin.
Okei, pilkkuun en oo ollut vielä kertaakaan, mut saattaa olla etten enää ennen M:kaan ollut. Harkitaan sitä ens vuonna.