Enää vai vielä kaksi kuukautta?

”Ihan tosi hyvin menee!” Muistelen jo nyt kaiholla tuota lausetta, jonka heitin ilmoille toissapäivänä. Oikeestikin on tuntunut menevän ihan hyvin, eikä raskaana oleminen oo pääosin ollut kovin raskasta. Hetipä sitten eilinen läiskäs rätillä naamalle, ja kaikki OLI raskasta.

Viikkoja ei oo koossa ihan vielä edes kolmeakymmentä, joten odotusaikaa on jäljellä oletettavasti hiukan enemmänkin kun kaksi kuukautta. Paljon vai vähän? Kengännauhojen sitominen meinas eilen viedä tajun – paljon. Tyttö (ja minä itse) nukkuu koko yön heräämättä – vähän. Vessassa vois käydä vartin välein – paljon. Kouluhommia on vielä rutkasti rästissä – vähän. Ostoskärryjen työntäminen ja puhuminen samaan aikaan kiristää mahan linkkuun – paljon. Ihmisten ajatukset tuntuu jo olevan pääsiäisessä, vapussa, juhannuksessa, jotka on hei katos vaan ihan kohta – vähän.

Päivät ja viikot on aika lailla täynnä tekemistä, nopeasti tähän asti on tultukin. Silti, kun olo on yhtäkkiä todellakin raskas, mietin, kuinka tätä kaikkee vielä jaksaa. Vauvaa varten ei oo laitettu eikä hankittu mitään, ”meillähän on jo kaikkea”. En tiedä kuinka paljon se kaikki auttaa varaston muovikasseihin sullottuna. ”Ei siinä sit kestä kauaa”, kun ne ottaa käyttöön. Ei tietenkään. Pääpaino on yhä opiskelussa, viimeks lauantaina ajoin aamuyhdeksäks tenttiin. Rima tosin ei oo mitenkään hirmu korkeella, tuli hieno fiilis nähdä että on päässyt ykkösellä läpi ja ensimmäinen reaktio oli kiljasta spontaanisti ”JES!”.

Välillä huomaa hiukan hellittää. Kun pikkuinen potkii palleaan, kääntää itseään ympäri ja asettuu kovaksi kippuraksi ihan vatsan toiseen reunaan, on parempi vetää oikoselleen ja rauhotella silityksin. Loppujen lopuks muu elämä odottaa kyllä. Välillä hellitän liikaakin ja tuijotan kattoon miettien, mitä se elämä sitten oikein tuo tullessaan. Eikä oo muuten hyväks liikoja miettiä edessä siintävää, vauvan ja leikki-ikäisen ja opintojen loppusuoran yhdistelmää, joten siihen loppuu hellitys ja avaan taas tiedostosta gradun, osaamatta kuitenkaan alottaa. Tällaista ristiriitaisuutta, jännityksen sekaista iloa ja kauhua tää vaan sitten on.

Arvatkaapa muuten, montako viikkoa näillä kuvilla on eroa?

No ei yhtäkään. Otin peräkkäin kuvat, joista ensimmäisessä ”vedin vatsaa sisään” eli käytännössä jännitin niitä uumenissa piileskeleviä vatsalihasten rippeitä, toisessa lörtsäytin mahan rennosti eteen. Molemmat lienee ihan sopuisat pallot.

PS. Närästys I hate you.