Erilaiset ajat
Jos voivat raskaudet olla erilaisia, niin niinpä voivat lapsetkin. Kun vauva syntyi, ensiajatus oli, että ilmetty siskonsa. Sittemmin… kyllä ne sisarukset on, mutta kovin ovat erilaiset.
Kaikki lähti jo synnytyksestä. Kuten viime postauksessa mainitsin, esikoisen ja kuopuksen synnytykset olivat avautumis- ja ponnistusvaiheiltaan aivan päinvastaiset. Myös kun M syntyi, hän itkahti hippuisen vasta hetken pöydällä makoiltuaan, saatuaan piikin reiteen. J:n kohdalla taasen ei tainnut jalat olla vielä edes maailmassa, kun tyyppi jo karjui pikkuinen kroppa kirkkaanpunaisena täristen.
Esikoinen oli vauvana kopio isänsä vauvakuvista, kuopuksessa näenkin itseni. Esikko oli pikkuinen laiheliini ja kasvoi hissukseen siroihin mittoihinsa, nuorempi panostaa massan määrään ja käyttää nyt alle viisikuisena osin samoja vaatteita kuin isosisko 1-vuotiaana.
M nukkui, nukkui, päiväunia helposti neljä tai viisi tuntia kerrallaan, nukahti suunnilleen siihen kun näki kypärämyssyn ja vaunut. J nukahtaa hytkyttelyn jälkeen, vastasyntyneen unien jälkeen pituusennätys on kaksi ja puoli tuntia. (Tiedän toki ettei nuokaan unet varsinaisen huonot ole, enkä sentään tosissani uskaltanut edes ajatella että perheeseen osuisi toinenkin meganukkuja.) Öissä tosin mennään toiseen suuntaan: ensimmäisten viikkojen jälkeen en oo herännyt J:n kanssa muutamaa minuuttia pidemmäks aikaa, hän nukahtaa aina saman tien syömisen jälkeen (tai jo sen aikana). Tai no niin luulin M:kin tehneen, kuulin siis vasta vähän aikaa sitten, että tyttelin vauva-aikana E oli useampanakin yönä hissutellut vauva sylissään katselemassa pimeitä katuja, kun tyyppi killitteli hereillä… että tattis vaan, mä ainakin oon nukkunut hyvin.
Kun esikoinen söi, hän nappasi rinnasta kiinni kuin pieni piraija ja imi niin että kohina kävi, tyhjentäen koko tissin viidessä minuutissa. Nuorimmainen näpertää, aukoo ja sulkee suuta, imee ja lupsuttelee, unohtaa taas koko homman, haukkaa uudestaan, syö helposti parisenkymmentä minuuttia.
Luonne-erotkin taitaa näkyä jo tässä vaiheessa. Pääosin molemmat kyllä tuntuu olevan ihan hyväntuulisia ja rauhallisia vauvoja. Kumpikaan ei ole (ainakaan tähän mennessä) ollut kovin itkuisia, ”ilman syytä”. Mutta kuten joskus kauan sitten kirjoitin kyläreissujen jälkeen: ”Usein käy niin, että ensin M tuijottaa jotakin ihmistä tiiviisti ja pitkään, ilmeenkään värähtämättä, ja sitten tulee hymy. Tai jos ei hymy, niin vähimminkin olankohautustyyppinen huokaus, ”ihan ok”, ja niin voi jatkaa touhuamista.” Tässä on se vissi ero. M tosiaan tuijotti, tuijotti, tuijotti piinaavan suoraan ja pitkään, ja sitten niin sanotusti hyväksyi ihmisen. Kuitenkaan sen suuremmin kiinnostumatta. J:n taas ei tartte kun nähdä jonkun kasvot, niin oma naama leviää virneeseen ja alkaa innostunut sätkiminen. Ihminen, jee, kasvot, jee, kontaktia, jeejee! Esikoinenhan on edelleen usein varsin varautunut ja hiljainen, suu pysyy tiukasti kiinni ja koko pieni tyttö hakeutuu jalan taakse lähes kaikkia muita kuin aivan tutuimpia tavatessa. Lämmittelyyn ja totutteluun menee siis pitkä tovi. Veikkaan, että nuorimmaisen kohdalla saakin sitten päinvastoin toppuutella menoja ja juttuja, jos suuntansa vahvistuu.
Mutta joku asia pysyy, vauva kun vauva! Nää iiiiiiiihanat pienet jalat ja varpaat oijoiiiii söpösöppelipöppelit pusipusiiih! Vasemmalla kolmen vuoden takaa ja oikeella kolmen kuukauden.
