Hajanaisia ajatuksia äitiydestä
Taisin käydä kevätkuplassa. Kuten oon kertonut, aina välillä humpsahdan lapsikuplaan Se se vasta on kokonaisvaltaista. Siihen takertuu ja miettii jopa miten helppoa olis, jos elämässä ei oikeesti ois muuta kun lapsi. Aina vaan olis lapsen kanssa, tekis mitä lapsen kanssa tarvii tehdä, menis lapsen mukaan. Siinähän se pyöris. Hetken se tuntuu helpolta ja mukavalta, sitten havahtuu. Ystävä kysyy mitä kuuluu, ja mä mietin että mitä mulle oikein kuuluu. No mulle… mä oon… mikä kuukausi nyt on? Mitä mä nyt oonkaan tehnyt? Koska mä oon tehnyt mitään? Koska mä oon miettinyt mitään? Humps vaan.
Vauvakupla tai lapsikupla ei aina oo pelkkä huono juttu. Siis masentava. Joskus toki voi olla niin, että kuplan sisällä on vaan väsymystä, sumuisaa vauvanhoitoo ja pelkkää vaunuilua, puistoilua, pottailua ja muuta mammailua. Sillon, jos siis jaksais ajatella, toivois vaan pääsevänsä sieltä pois. Mutta lapsikupla voi olla myös autuas. Ei edes halua muuta kun olla lapsen kanssa, ei edes halua ajatella muuta kun lapsen juttuja. Koska on vaan onnellinen saadessaan olla lapsen lähellä. Onnea on aina siihen asti kun tajuaa, että oikeesti siinä kuplassa ei voi olla ikuisesti. Muistaa taas, että mun elämässä on myös minä, mut just nyt en tiedä missä minä olen. Ehkä siellä lastenhuoneessa.
Osittain vajoan kuplaan ehkä myös siks, että oon ollut jo pitkään kotona lapsen kanssa. Parin kuukauden päästä kaks vuotta. Vaikka en varsinaisesti ookaan erakko-tyyppiä, viihdyn kuitenkin kotonakin. Ja kun ei oo ulkopuolelta säänneltyä rytmiä tai ilman varotusaikaa tehtyjä johonkin lähtemisen päätöksiä, keskityn yhä enemmän kotiin. Alan ymmärtää, miks pikkulasten kotivanhemmilla on kalentereissa merkitty muskareita, jumppakerhoja, kahviloita ja kaikenlaisia värinäyttelysirkuksia. Pakko olla jotain. Myönnän jo, että höyrähtäisin entisestään, jos olisin ”vaan” kotona. Ensimmäisen vuoden melkeinpä olin, nyt toisen vuoden oon kuitenkin samalla opiskellut yliopistolla ihan tavoteajan mukaan. Vaikka siis lapsenhoidon ohella on ollut jotain nimellisesti päätoimista, oon täällä silti liikaa. Voitte arvata, hiipiikö omatuntoa kolkutteleen, kun koen olevani liikaa lapsen kanssa kotona.
Mutta lapsen kanssa on ihanaa. Se on todella, todella erikoista, miten tärkeää onkin, että lapsi on liki. Fyysisestikin, joskus vielä illalla tulee ikävä. Vaikka on koko päivän ollut lapsen kanssa, saattaa nukkumaan mennessä tulla haikee olo. Jos kuitenkin kävisin vielä silittämässä sitä? Tekis mieli nostaa syliin ja pitää siinä.
On niitäkin iltoja, jollon vähän vielä venyttää kauppareissua, tullessaan seisoo hetken oven takana kun valo palaa vielä. Joskus haluaa hiipiä kotiin vasta kun voi olla varma, että nukahtamisaika on jo takana.
Jos jotain oon oman lapsen myötä ymmärtänyt, niin entistä selvemmin sekä sen, miksi joku haluaa lapsia että sen, miksi joku ei halua.
Kun kai sitä haluaa tehdä vähän muutakin. Päivissä on joka tapauksessa aika paljon sitä lasta: vähän väliä puetaan, pestään, syötetään, siivotaan, kumpi on lapsen kanssa ja missämillonmitä. Entä sitten jos lapsia olis useempi, kokonaiset työpäivät, kulkemista, kotia. Sitten vielä parisuhde ja ehkä jossain jopa oma itsensä. Ei kuulosta kovin rauhalliselta, ei taida ollakaan ihme, jos sekä lapsia että aikuisia vituttaa. Ihan kuulostaa siltä, että mukavaa elämää vois viettää toisinkin. En edes halua tehdä raakoja erotteluja mutta sanonpa silti, että elämä ilman lapsia olis aika erilaista kun lasten kanssa. Hetken jo miettii, että onkin ihme, ettei useampi valitse elämää ilman lapsia. Kaikenlaisia suruja ja iloja on elämässä muutenkin.
Mutta sitten taas. Kuinka kliseistä se onkaan, että omalla kohdalla löytää onnea omasta lapsesta. Onnea elämässä pitäis toki olla muutenkin, ei lapsen velvollisuus oo tehdä vanhempaansa onnelliseks. Mutta vähän lisää onnea se tuo jo olemalla olemassa. Aika paljonkin. Ne pienet konkreettiset asiat, se pieni käsivarsi kaulan ympärillä, se pieni suu joka näyttää omalta. Katselu, kun toinen hetki hetkeltä opettelee elämää. Tunne, joka vaan jostain tulee ja joka vaan on, rakkaus siihen että se on oma lapsi. Se on sitä selittämätöntä, johon mulla ei oo määrettä. Lopulta kuitenkin valitsisin sen.
Äitienpäivänä, kuten muinakin päivinä, oli ihana halailla omaa pientä pikkulintua. Musta on vaan todella erikoista ajatella, että mulla olis joskus toinenkin lapsi. Ehkä useampi, kaikkia niitä halailisin yhtä lailla. Mutta miten vois olla, mullahan on jo lapsi! The Lapsi. Ja kun en voi toista kertaa saada samaa lasta, niin se olis joku ihan toinen lapsi. Joku ihan vieras! Oliko esikoinenkin aluks vieras? En muista, kai ainakin etukäteen ajattelin niin. Entä miten tunteet voi jakautua kahden lapsen kohdalla? Kun mulla on jo rakas ja tuttu lapsi, jaksaisinko kiinnostua uudesta lapsesta? Tai mitä jos uusi lapsi tuntuukin omalta ja rakkaalta, miten muistan että mulla on jo ennestäänkin yksi? Joku jota rakastais yhtä paljon. Miten voisi olla kaksi tärkeintä? Tiedän, tiedän, ”rakkaus lisääntyy”, jos mitään pimahduksia ei tapahdu niin kai niitä lapsia osais rakastaa useampaakin, ja pystyy ymmärtään niitä samanarvoisia tosiaan olevan useempi. Mutta nyt pyöritellessä, ihan epätodellinen ajatus. Ehkä keskityn vaan tähän olemassaolevaan lapseen, siihen nyt tärkeimpään.
Siihen tärkeimpään, jota haluan suojella elämäni jokaisena päivänä.
Anna Karin kirjotti blogissaan: ”Haluaisin varjella kaikelta pahalta ja pitää sylissä, enkä päästää pienestä kädestä koskaan irti. Kurkkuani kuristaa ajatuskin siitä, että joku joskus satuttaa kaikkein rakkaimpaani. Yritän muistuttaa itselleni, että pettymykset, suru ja vaikeudetkin kuuluvat elämään, eikä niiltä kukaan voi välttyä. Vaikka en voi suojella loputtomiin, voin olla vieressä, halata, kuunnella ja lohduttaa.”
Juuri niin. Teinityttönä miettii, ettei se todellakaan kuulu vanhemmille, kenen kanssa pyörii ja onko se nyt hyvä mulle. Mun elämä, mä teen niinkun teen. Mitä ne mun asioihin puuttuu, ei kuulu niille. Nyt, jo kauan ennen seuraavaa teiniaikaa, oon pyhää tahtoa täynnä. Kyllä kuuluu! En todellakaan halua, että mun silmäteräni olis vaikkapa huonossa suhteessa tai että häntä muuten kohdeltais kaltoin. Ehdottomasti tahdon, että hänen ympärillään on vaan hyviä ihmisiä, sellasia joiden voin varmasti luottaa olevan lapselleni hyviä. Kyllä nimenomaan kuuluu mulle. Ja… kuitenkaan en voi taata niin. En tietenkään voi vahtia, tarkistaa, tutkia, antaa lapsen elää vasta kun olen itse mennyt edellä. Kunpa voin vaan opettaa, että vähintään itse huomaa mitä kannattaa tehdä, kenen kanssa olla, miten toimia. Ja jos joskus viimeisenä vaihtoehtona rajusti puutun, toivottavasti osaan tehdä sen silkasta rakkaudesta, toivottavasti lapsikin vielä ymmärtäis sen.
Loppuun vielä juuri äsken keksimäni aforismi: Anna ajatuksenvirran viedä.