Hei-heii

Uusi maailman ihanin ja liikuttavin asia. Vilkutus ja ”hei-heii”! M on toki jo pitemmän aikaa heilutellut heipat kun johonkin lähtee (ja morjestellut lapa pystyssä vastaantulevia ihmisiä), mutta nyt on tärkeetä heiluttaa kaikille ja kaikelle. Aina. Tänään on heilutettu mm. töihin lähtevälle E:lle, kotiin jäävälle pallolle, tyhjälle puistolle ja Nalle Puh -kirjalle, joka jäi iltapalapöytään tytön lähdettyä nukkuun. Voi tota tyhjää puistookin! Yleensä kun puistossa on edes joku joka heipattaa takasin, mutta tänään oltiin yksin. Useemman kerran piti kävelytiellä kääntyä takasin ja heiluttaa, hei-heii, mutta kukaan ei vilkuttanut takasin. ”Puiden oksat heiluttaa”, taisin hätäpäissäni lohdutella.

Heiluttaminen ja hyvästely on selvästi joku tärkeä merkki muutoksesta ja asioiden loppumisesta. Kylvystäkään M ei suostuis lähteen millään, mutta kun kylpyleluille heilutetaan ja sanotaan hei-heii, on ihan selkeetä lähtee saman tien mukisematta pois. Sama juttu muiden lelujen ja juttujen kans, sit kun niille on sanottu heipat, ne voidaan jättää. Puistoheinkin jälkeen M usein lähtee ite käveleen kohti kotia, vaikka ensin olis säntäillyt sinne tänne kotipuheiden takia.

On se vaan niin söpöö, kun laps tekee kaikkee söpöö. Ja tietysti hein sanominen on söpöö ja liikuttavaa! Mullahan ei taas lähiaikoina hirveesti oo noita liikutuksen tunteita herännyt muutenkaan, ei esim pieniä vaatteita viikatessa, ilta-auringossa tennareilla kävellessä tai masterchefin voittajaa julistettaessa. Ei tiettykään. Onko siis ihme, jos pieni ranteesta pyörivä käsi ja helee hei-heii vähän sykähdyttää sydänalaa. Ja vähän myös se, että E:n suukottaessa M:aa tulee M saman tien suukottaan mua, ja sen jälkeen mut ja E pitää asetella vierekkäin jotta M voi kalauttaa päät yhteen ja meidätkin suukkoon. Siinä sitten suukotellaan ringissä posket märäks, kiherretään ja ollaan niin ällöttävän onnellisessa pienessä kuplassa.