Huijaava lapsinero?
Meitä on huijattu.
M:n julkinen sanavarasto sisältää tällä hetkellä sanat ”äiti”, ”ota”, ”eiota”, ”kato” ja ”oho”. Nää on sellasia, jotka sanotaan oikeissa tilanteissa ja tarkotuksella. Usein käytetty sana on myös ”auto”, mut autojen lisäks sen saa osakseen muun muassa kissat, kirahvit ja muumipeikko.
M:n salaisen sanavaraston sisällön laajuudesta meillä ei oo tietoa. Pikkuhiljaa on kuitenkin valjennut, että lapsemme osaakin ilmeisesti puhua.
Istuttiin iltapalapöydässä, E selaili Urheilulehtee. M käänty, katso lehtee ja ojensi kätensä, ja totes tomerasti: ”mähauaukee”. Katottiin huvittuneena toisiimme, haluat lukee vai, ja E ojensi M:lle lehden, jota se ihan muina taaperoina alkokin selailla. Eilen kävelyllä tuli vastaan kaivuri. M:n silmät revähti ja se huito konetta kohti molemmin käsin. Vilkas muhun, ja innosta piukeena totes ”ooo, oooooh, katototajuttuaaaa”.
Ehhehe. Lapsen älämölö alkaa oleen jo niin vivahteikasta ja vaihtelevaa, että aika useinkin kieli solmii ihan tutunkuulosia sanoja. Ehkä muksu ei kuitenkaan oikeesti muodosta kokonaisia lauseita ihan vielä hetkeen. Tai mistä sen tietää, jos noi kaikki oikeesti kykenis puhuun vaikka mitä, mut pienessä päässään tajuaa pääsevänsä helpommalla kun ei muka pysty kommunikoimaan. Niin juonikkaan vahingoniloselta M kuulosti tänään, kun juttelin muille sen ”puhumisesta” ja kysäsin, että osaatkos sä M oikeesti jo puhua. M katso mua, heläytti oikein vauvamaisen tättättättättään, nauro päälle ja käveli pois.
Epäilyttävää.