Isäkuukausi

Täällä vietettiin isäkuukautta eli E oli töistä pois kuus viikkoo, plus pari lomaviikkoo päälle. Ja mitäpä siitä vois sanoo muuta kun hyvää. Mä käytin aikaa opiskeluun, etenkin alkuviikkoina lukukauden ja uusien kurssien alkaessa tuli kökittyä yliopistolla tiheestikin. Ihan kokonaista roolienvaihtoo ei tullut kun en kuitenkaan käynyt tarkan työajan töissä, mutta jo tää oli avartavaa. Vaikka kuinka usein ja monta kertaa on puhuttu siitä, millasta on kun toinen on paljon kotona ja toinen ei, niin silti niitä fiiliksiä ei voi tietää. Vaikka kuinka paljon on sanottu ja ymmärretty, että hei mä oon ollut koko päivän töissä, en jaksa, tai että hei mä oon hoitanut koko päivän lasta, en jaksa, silti sitä ei tainnut oikeesti ymmärtää. Ennen kun sen koki itse, molemmin puolin.

E on ollut paljon kotona myös arkipäivinä ja on siten tietonen päivien kulusta ja rutiineista. Siitä huolimatta jatkuva, kokonaisvaltanen, yksin lapsen kanssa oleminen oli kuluttavampaa kun tais odottaa. Koko päivä lapsen kanssa sillon tällön on paljolti eri, kun päivästä toiseen jatkuva. Samoin mä oon ollut ennenkin päiviä kotoo pois, mutta päivästä toiseen poislähteminen olikin vaikuttavampaa kun luulin. Etenkin alkuun päivien järjestäminen oli hankalaa, ja tuntu ettei lasta nää enää juuri ollenkaan. Oikeesti näin monta tuntia, mut se oli aika iso muutos aiempaan. Ja samaan aikaan se oli ihana vapaus, kun oli kaikkee omaa tekemistä. Jos olisin syyllistyvä sorttia, todennäkösesti olis ahdistanut olla aina ”väärässä paikassa”, pois lapsen luota tai vaan lapsen luona. En syyllistynyt, ja oikeestihan olinkin just sopivasti molemmissa. Etenkin kun E:n ja M:n yhteiselo oli ihanan omanlaistansa, mä en ollut enää yhtään niin ykköstärkee esimerkiks nukuttamisessa, itkusylinä isin syli olikin parempi ja heidän kaksin jäädessään mulle heilutettiin aina vaan ilosemmat heiheit, niin tuntu varsin oikeelta olla erikseen yksin.

Jos joku klisee taas kerran pitää paikkansa niin se, että lapset kasvaa hetkessä. Tuntu, että jo jonain yksittäisinä päivinä tuli iltapäivällä vastaan eri laps, kun jonka luota olin aamulla lähtenyt. Kelkasta voi siis ihan kehityssaralla tippua aika nopeesti (häh, millon se tollasen on oppinut? ai jo eilen, viime viikolla?), sekä tietysti arjen olemisesta. Oli hassu tunne, kun ite ei tiennyt automaattisesti yhtään koska laps on syönyt, mitä se syö seuraavaks, koska se menee nukkuun, millanen päivä on ollut. En voi kun kuvitella, kuinka todella helppoo on joutua oleen kakkosvanhempi ja pysyä siinä, jos peruslapsenhoito on säännönmukasesti lähinnä vaan toisen vanhemman kontolla. Peruslapsenhoidolla tarkotan tässä ja tän oman kokemuksen perusteella muutakin kun ”illat ja viikonloput”, nekin usein yhdessä.

Jos nää pari kuukautta jotain ajatusta toi, niin vahvisti entisiä. Äidit töihin ja isät kotiin ja sassiin!