Itkua, huutoa ja kauniita unia

Lapsen nukuttaminen, tuo ihana ikiaihe. Neuvoja ja ohjeita siihen on vaikka kuinka, käytäntöjä ja tapoja vähintään yhtä monta. Meidänkin perheessä on kokeiltu ja käytetty aika montaa ja kelailin tässä yks päivä koko historiaa.

Aion edetä nyt ihan vaan summittaisesti muistin varassa, en selaile vanhoja blogikirjotuksia enkä katso muita merkintöjä. Jos siis joku hoksaa mun selittelevän ihan höpöjä, niin saa oikasta. Ei aika ehkä liikaa oo kuitenkaan muistoja vielä kullannut…

Alusta pitäenhän kaikki meni ihan kivasti. Ihan vauvana M nukahti meidän sänkyyn mun viereen, imetykseen tai imetyksen loppumiseen ja nukkui siinä. Puolivuotiaaksi asti nukuttiin perhepedissä, sitten vauva siirtyi samassa huoneessa olevaan pinnasänkyyn. Siinä meni pari kuukautta paremmin ja huonommin, oli aika sinnikästä tutinheittoa ja silitysriippuvaisuutta, sekä erityisen ihanaa ”mä tiedän että täällä huoneessa on muitakin, huomioikaa mut ja leikkikää mun kanssa tai MÄÄ KILJUUUUUUUUUUN.” Olisiko M ollut noin kahdeksan kuukautta, kun pinnasänky siirrettiin omaan huoneeseen. Se olikin mulle sitten sydämensärkijäinen, kamala sanoa mutta mulle tulee edelleen joskus huonon omantunnon välähdyksiä siitä, että pieni on joutunut ja joutuu yhä edelleen nukkuun yksin. En tiedä miksi, kun se ja me nukuttiin kuitenkin hyvin. Olis vaan ollut niin kiva pitää lähellä, siis edellyttäen että kainalokkain nukkuminen olis ollut harmonista unta levollinen hymy huulilla. Omaan huoneeseen siirtyminen oli hetken hankalaa, mutta ”lempeällä unikoululla” alko sujua hyvin. Ei missään vaiheessa haluttu antaa lapsen huutaa mutta toisaalta ei haksahtaa jumittaan vieressäkään, joten nukuttaminen sujui seuraavasti: tyttö laitettiin iltapuuhien jälkeen sänkyyn, taputettiin päälle ja lähdettiin pois. Tyttö nousi ylös huutamaan, kävin nostamassa syliin ja halasin noin viiden sekunnin ajan, laitoin sänkyyn, taputus ja pois. Huuto, halaus, sänkyyn, huuto, halaus, sänkyyn jne. Pikkuhiljaa hän oppi (tai siis toivon että ajatuskulku oli tämä), että hän ei oo yksin, huutoon vastataan, mutta sillä ei saa tahtoa läpi ja nukahtaa voi itekseenkin. Pidän tästä ajatuksesta kiinni.

Sittemmin suunnilleen 1-vuotiaasta aina 2-vuotiaaks asti ”nukuttaminen” oli iltapalat, pesut, maitoa, mitä näitä nyt oli, lapsi laitettiin sänkyyn ja se alko nukkua. Kunnes… tyyppi alko kiivetä pois pinnasängystä ja tilalle vaihdettiin tavallinen lastensänky. Ja siitähän se riemu sitten repes.

Viime syksyn puolella taidettiin viettää useampi kuukausi niin, että illat oli kamalia, joku itki aina, joku meni aina pahalla mielellä nukkuun. Lapsi juoksenteli pois sängystä, kikatti ja räkätti ja kiljui, huusi ja raivos ja itki, hyppi sinne tänne ja temppuili kaikessa missä vaan voi temppuilla. Jossain vaiheessa saatiin se jopa jäämään sänkyynsä, kunhan vaan laulettiin luettiin silitettiin vettä halattiin hyräiltiin huoh eli just sitä mitä ei haluttu. Sitten M alkoi tulla meidän sänkyyn ja sai jäätävän huutokohtauksen jos yritettiin viedä takasin omaan sänkyyn, loppujen lopuks se ryntäs jo illalla oman peittonsa ja pupunsa kanssa meidän makuuhuoneeseen. Tää oli vaihe nimeltä IHAN SAMA ja annettiin sen nukkua yöt meidän sängyssä. Jonkinlainen läheisyydenkaipuu ilmeisesti nosti päätään, koska hän halus usein nukkua ihan kiinni mussa, pitää kasvoista kiinni, kaivautua kainaloon tai mahan päälle, olla poski poskea vasten. Annettiin ajan kulua, ja yhtäkkiä muutaman juttelukerran jälkeen kokeiltiin taas omaa sänkyä ja what, sehän olikin taas ihan kiva paikka. Uudet iltarutiinit ja -tavat syntyi kuin vahingossa ja ne on pitänyt pintansa nyt jo useamman kuukauden (!! ja kerron niistä siis kirouksenkin uhalla, että tästä päivästä lähtien kaikki menee taas pieleen).

Nykyään iltatouhut alkaa siinä kahdeksan tai puoli yhdeksän maissa, aletaan vaihtaan pyjamaa ja laittaan puuroo. Iltapalan aikana lueskellaan usein jo jotain kirjaa ja jutellaan niitä näitä. Sitten käydään pesemässä hampaat, sitten valitaan varsinainen iltasatukirja, iltasatu (mä pidän kiinni yhdestä sadusta, mies taitaa joskus vähän joustaa) luetaan M:n huoneen nojatuolissa istuskellen, sitten valo pois ja sänkyyn, nukuttaja istuu viidestä kymmeneen minuuttiin sängyn laidalla silittelemässä jalkoja, sitten toivotetaan hyvää yötä ja kauniita unia. Joskus tässä vaiheessa tulee vielä vieno vesipyyntö, mutta sen saatuaan menee pää takasin tyynyyn. Usein M kuuluu vielä hetken aikaa juttelevan itekseen mutta hiljenee aika pian. Aiemmin M vaati vielä lupauksen, että saa tulla äidin ja isin sänkyyn sitten kun herää. Sillon se aika usein sitten hipsikin meidän sänkyyn, alkuun annettiin jäädä mutta pieni möyrijä ei suo kenellekään kovin levollista unta, joten nyt hipsutellaan saman tien yhdessä takasin omaan sänkyyn ja hän jää sinne nukkuun. Iltalupauskin on muuttunut muotoon, ”tuut sitten äidin ja isin sänkyyn kun on valosaa”. Joskus tulee, joskus ei, yleensä herää aamukahdeksan aikaan. Mahtavaa. Ainahan on niitä poikkeuksia ja hankalia iltoja (”hei mulla on vielä YKS JUTTU), mutta pääosin näin. Tästähän ei sit oo enää paluuta mihinkään vaikeempaan vaiheeseen, eihän? Eihän?!