Jotain tapahtui sittenkin
Kun olin ollut äiti reilun vuoden verran, kävin läpi miten homma oli toiminut. Totesin, että elämä ja tekemiset meni suurin piirtein niin kun olin ajatellutkin, eikä mitään ”kaikki meni päälaelleen” -kokemuksia ilmennyt. En myöskään oo joutunut pyörtään mitään tiettyjä periaatteita (koska niitä ei oo ollut, hehe), vaikka ilmeisesti niin piti käydä.
Edelle linkitetyssä postauksessa oli jo jotain käytännön asioita joissa joka tapauksessa tuli jotain muutoksia, mutta tottahan niitä on ilmennyt muutamia lisää. Mitä mun piti tehdä, millanen mun piti olla, mitä sitten tapahtuikaan?
Mä laulan yksinäni. Tiedän, että tätä tekee moni ihminen ihan yleisestikin, mutta mä en oo niin tehnyt. Nyt oon kuitenkin ollut niin tottunut viihdyttään lasta juttelemalla, laulamalla, pärisemällä tai jollain sekalaisella älämölöllä, että yksinkin ollessa ja kulkiessa juttelen, laulan tai viheltelen. Kaupassakin saatan pitkät tovit mutista että sitten haetaan maitoja, ottaisinkos mä kolme, no se varmaan riittää, olikos meillä juustoa, ainakin pitää hakea se kinkku, kinkku kinkkulainen on tällä hyllyllällälläläädidaadidaa. Ja vasta sitten tajuan, ettei mulla ookaan siinä kärryssä istumassa ketään kelle puhun.
Leikkitäteily. Huoh. Mites sitä iltapuuroo lapataan suuhun, ”katos tässä kirjassa on nalle puh, ottaako nalle puhkin lusikallisen puuroa, namskis maiskis, oijoi kun onkin hyvää VOI ETTÄ, ottaako M:kin tästä noooooin, hienosti uppoaa kultamurmelille.” Puhetta tietysti säestää asiaankuuluvat intonaatiokiekasut ja muu lärpättely. Itekin pyörittelen ittelleni silmiä siinä samalla löpistessäni, ja mietin miten ärsyttävältä varmasti kuulostan. Järkevyys vaan on jäänyt välillä sinne hopeesijalle.
”Ei leluja ruokapöytään”. No siis periaatteessa ei, alunperin sitä iltapuurookin säesti vaan tarvittaessa yks lehti. Sitten ruuat tökki hetken enemmänkin, ja mukaan tuli toinen lehti, kirja, toinen kirja, pari lelua, kaikki sälä mitä keittiönpöydillä näky… minkä seurauksena homma tuntu menevän vaan entistä enemmän sähläämiseks. Stop, ja palattiin vanhaan eli yhteen lehteen. Tää siis koskee lähinnä iltapalaa jollon olis hyvä saada mukula syömään edes kohtuullinen määrä jotain, muilla ruuilla saa olla syömättä jos ei ilman viihdykkeitä kelpaa. Jos vaan M syö yksin ja pitää selvitä hommasta nopeesti, saattaa telkkarista pyörähtää joku lastenohjelma. Yhteisillä ruuilla telkkari sentään on pääosin kiinni.
Niin, entäs se telkkari muuten. En mä aatellutkaan ettei M ikinä kato telkkaria yhtään, mut totanoin. Mä ite en tykkää yhtään siitä, että telkkari on auki muuten vaan ja pyörii yksinään tekemisen taustalla. Siltä pohjalta telsu siis on ainakin mun alotteesta kiinni, mutta… no hei onhan se nyt helppoo antaa lapsenvahtivuoro maija mehiläiselle tai palomies samille, jos ite haluaa rauhassa syödä/pukee/pakata/maata vartin silmät kiinni. Vähän enemmän M:n on siis tullut telkkaria katottua kun oisin aatellut, mutta mielessä on kuitenkin pysyä kohtuullisissa rajoissa.
Viimesimpänä muutoksena (asiaan jonka alunperinkin tajusin vasta kun ongelma oli käsillä), on leikkipuistoelämä! Aiemminhan mulla oli, köh, pieniä vaikeuksia olla kartalla siinä touhussa. Just kävelevän taaperon kanssa kun oli vähän hankala kontaktoida muihin, joten olin aina siinä välitilassa että jutellaanko vai eikö. Mutta kuten jo tuollon epäiltiin, kyllä se siitä. Nyt kun lapsi jo tekeekin jotain siellä puistossa ja itekin voi välillä olla vaan, niin seurustelu muiden kanssa on paljon luontevampaa.
Jännityksellä odotamme, mitä jatkossa vielä tapahtuukaan.