Kahden kesken
Kuten monet muutkin pariskunnat, myös me suunniteltiin viettävämme aikaa kaksin lapsen syntymän jälkeenkin. Muutenkin kun kotisohvalla, eli järjestetään niitä yhteisiä vapaailtoja. Ja kuten monet muutkin pariskunnat, me annettiin suunnitelman lipsua pois. Alkuun lähti niin kun pitikin, E:n synttärit osu sopivasti kuukauden päähän M:n syntymästä, ja ilolla lähdettiin kaksin ravintolaan. Sen jälkeen, öö, onkos niitä yhteisiä vapaailtoja ollut, en muista. Omia vapaailtoja ja -hetkiä molemmilla kyllä on ollut, mutta mahdollisuuksista huolimatta ei oo tullut järjesteltyä niitä erityisiä yhteisiä menoja.
Me ei E:n kanssa olla kovin ahkeria elokuvissa kävijöitä, kuuden vuoden aikana ollaan taidettu käydä leffassa kolmesti. Kaikki lahjalipuilla. Teatterista sen sijaan ollaan tykätty, kerran tai pari vuodessa on pyritty yhdessä käymään. Nyt oli pitemmän aikaa suunnitelmissa käydä kattomassa Tampereen Työväen Teatterissa pyörivä Elizabeth Taylorin elämästä kertova Liz-musikaali, ja kun yhtäkkiä huomattiin sen poistuvan ohjelmistosta, tuli kiire. Yhteistä aikaa järjestettiin näköjään vasta paineen alla, ja näytöksen viimesenä esityspäivänä istuttiin kun istuttiinkin katsomossa. Ja VOIH. Musikaalithan jakaa ihmiset pitkälti kahteen ryhmään: niihin, joita ärsyttää, huvittaa ja raivostuttaa hypähtelevät joukkokohtaukset ja aiheeseen kun aiheeseen ängetyt laulelmat ja niihin, joiden jalka jumpsuttaa jo alkutahdeilla ja joitten mielestä on ihan uskottavaa puhjeta lauluun missä tilanteessa vaan. Voin ylpeänä ilmoittaa, että tässä on yks harva maailman asia joka mua ei ärsytä! Musikaalit! Hyvä musikaalit! Kyllä joissain tyypillisissä kuorolaulukohtauksissa ja ”spontaaneissa” hyppelyissä naiivi hymynkare tulee joskus munkin suupieleen, mut enimmäkseen annan vaan tyylilajin ja tunteen viedä. Ja niin nytkin.
Pääosissa nuorta ja vanhaa Liziä esitti Maria Lund ja Sinikka Sokka, ja olin yllättynyt molemmista. Aiemmin oon pitänyt Lundia hyvin ristiriitasena henkilönä, välillä kun hän tuntuu olevan tosi herttanen ja lämmin ja välillä kovin kylmäkiskonen. Plus joskus käytetty lapsekas puheääni on automaattisesti vähän luotaantyöntävä. Sokka taas on ollut, noh, ”joku vanha näyttelijä”. Nyt molemmat kuulkaa ihan vallotti mun sydämen! Tykkäsin molempien näyttelijäntyöstä, ja vielä enemmän laulusta. Toki näyttelijät on yleensäkin ihan hyviä laulaan, mut nyt ei voida puhua ihan hyvistä. Ihan mieletöntä ennemminkin, sekä molempien laulaessa yksin että varsinkin yhdessä. Maria Lund oli ylipäätään älyhyvä, mutta etenkin Sinikka Sokan laulussa oli sitä paloa ja tunnetta, jota hyvin harvakseltaan tavottaa. Kuten arvata saattaa, tällanen vollaaja ei kuivin silmin säilynyt nytkään, vaan useemman kerran kihos vedet silmiin ja muutaman kerran piti ihan pyyhkästäkin. Mahtavaa, rakastan teatteria. Onneks lopputaputukset kesti pitkään, niin enimmät vavahtelevat huokaukset ehti laantuun. Muuten miksei teattereissa taputeta seisaaltaan, mä oon muutamankin kerran meinannu ja halunnu ponkasta pystyyn, mut ryhmäpaine ja muitten mikäkahjotoion-ajatusten pelko jumittaa alas.
Näytöksen jälkeen haluttiin vielä nopeahko ruoka, ja poikettiin pizzeria Napoliin. Paikka ei pettänyt tälläkään kertaa, kyllä vaan on mainiot lätyt. Vähän vielä käsi kädessä kävelyä ja hiipivää kesäiltaa, ei valitettavaa.
Perhe-elämä on kivaa, mut kyllä kaksinkin on kivaa.