Lapsi kasvoi niin nopeasti

Ei voi olla totta. Vannoin, etten havahdu tähän, mutta nyt havahdun kuitenkin. Lapseni on jo noin iso.

Mitä on tapahtunut? Mihin se aika meni? Miten se voi olla jo takana?

Se pieni vauva, joka oppi kääntymään, ryömimään, haparoiden kävelemään. Pallerona sylissä. Nyt istun pöydässä ja katselen, kun tyttö istuu tavallisella tuolilla, syö sujuvasti haarukalla. Hörppää maitoa, sanoo kiitti ja hypähtää alas tuolilta. Juoksee omaan huoneeseensa, valitsee hyllystä kirjan ja heittäytyy vatsalleen lattialle sitä selailemaan. Vauva? Onko tämä edes taapero? Leikki-ikäinen.

En halua haikailla mennyttä, en halua haaveilla tulevaa. Nautin hetkestä, oon yrittänyt nauttia koko ajan. Miksi sitten luomien alla polttaa kyyneleet ja mietin, nyt jo? Eikö tyttö voisi vielä olla ihan pieni. Sitä pienempi, kuinka pieni kaksivuotiaskin vielä on. Vanhaa valokuvaa katsoessa tunnen poskella tytön pehmeän hiuksen ja muistan niskan tuoksun. Ja itkettää. Lapsi tulee itsekin katsomaan, ”vauva”, ja painaa päänsä olkaan. Niinpä, nytkin sulla on silkkinen tukka. Suukotan ja hymyilen.

Pitkä hoikka tyttö seisoo peilin edessä, sovittelee aurinkolaseja ja räkättää naurusta. Ei hän erityisen pullea ollut vauvanakaan, mutta mihin se loppukin pyöreys on hävinnyt? Miten vartalo on jo lapsekas? Kun tyttö oikaisee isänsä viereen makaamaan, katson sanattomana. Kainalonkokoisen, käsivarrella kannateltavan pikkuisen jalat ulottuvat jo pitkälle. Hän on todennäköisesti kasvanut jo yli puolet koko tulevasta pituudestaan, kymmenisen sentin päästä täyttyy metri. Se on yllättävän paljon loikoilevaa vauvaa.

Nautin tästä ajasta, nautin tulevasta. Teen edelleen niin, kuin oon vähän väliä tehnyt tytön syntymästä asti: olen vaan, katson häntä, imen mieleeni millainen hän on minäkin hetkenä ja aikana. Elän hetkeä. Ja sieltä liikutuksen kyyneleiden alta mietin, että juuri nyt on hyvä.